Pienimmäinen, oravanpoikanen, torkkuu sylissäni, pää nojaa olkapäähäni. Pieni on nuhassa, näin on helpompi hengittää.

Mutta eihän vauvaa saa nukuttaa sylissä. Nyt hus heittämään vauva vaunuihin ulos, kirpeässä syysaamussa hengityskin kulkee hyvin. Tai sänkyyn, pinniksen pääpäätä koholle.

Meilläpä ei noin tehdä. Vauva nukkuu sylissä, edelleen. Miehen sylissäkin. Vauvalla ei ole pinnasänkyä - ei ollenkaan omaa sänkyä, kuten ei taaperollakaan. Isoimmilla on, mutteivät ne niissä nuku. Viime yön oravanpoikanen nukkui rintakehäni päällä. Olin niin horroksessa, etten tajunnut tukkoista nenää. Sen tajusin, että vauva nukahti vain päälleni. No, nukkukoon siinä, minähän en öisin ihmettele vaan kokeilen mikä tepsii ja jatkan uniani. Oli harvinainen yö, oravanpoikanen itkikin muutaman kerran. Sen muistin aamulla  ja silloin etsin selityksenkin, tuon nuhan.

Oravanpoikanen kävi neuvolassa. Unohdin 4kk neuvolan ja vein 5kk iässä. Hyvin on kasvanut (ai, kas kun en ollutkaan huomannut - mitä nyt vaatteet ovat vaihtuneet 60cm koosta 70-senttisiin) ja on rauhallinen hymyilevä vauva. No sen olisin osannut sanoa ihan yksinkin.

Terveydenhoitaja ei sanallakaan sivunnut syömisiä. Ei hänellä ehkä ole enää mitään sanavaltaa meidän perheemme syömisiin muutenkaan, ja vauvaa katsoessa kannattaakin ehkä olla ihan hiljaa ja antaa meidän jatkaa omaan tahtiimme - tästä on vaikea parantaa ;-)
Lääkärikään ei kysynyt mitään syömisistä. Oli kai saanut lyhyen esitiedotuksen terveydenhoitajalta.

Amma siis maistuu, ja hyvin maistuukin. Onhan oravanpoikanen toki kevyempi kuin taapero oli tässä iässä (taapero 62cm ja 8,1kg, oravanpoikanen 66cm ja 7,4kg), mutta onpa noita leukoja kaksi ja pulleat vauvakädet. Joilla on hyvä pitää kiinni kun amma syö - ettei se vaan karkaa...
Ja kyllä sitä syödäänkin. Aamulla ja päivällä ja yöllä. Juu, yöllä meillä syödään pitkään ja hartaasti. Ei kovin usein (siitä tiheydestä pitää taapero puolestaan huolen), mutta pari kertaa yössä vähintään.

Meidän pieni maitopoika.

Ja nyt tuolle pitäisi aloittaa kiinteät viikon päästä. Ei käy.
Miksi antaisin lapselle kiinteitä, kun ei ole tippaakaan kiinnostunut asiasta? Ostan kyllä kaappiin jemmaan maissinaksuja, odottamaan sitä, kun pienen oravanpoikasen suu alkaa napsaa äidin syömisen tahtiin, kun pieni käsi alkaa kurottaa äidin lautaselle, kun pienet silmät alkavat seurata innostuksellä äidin haarukan liikkeitä.
Luulisi, että jo kuudennen kohdalla alkaisin olla jo vähitellen kypsynyt lehmän osaan, olla aina paikalla, ainoana ruokana.

EI siihen kyllästy. EI siihen onnelliseen tuhinaan, hämmentyneeseen hamuamiseen, ilkikuriseen hymyyn kun maha alkaa olla jo täysi, kun nälkäpaniikki laukeaa. EI aukeaan lupustteluun äidistä tiukasti kiinni pitäen.

Enkä etenkään ole kyllästynty siihen, että pieni pää kääntyy sivulle, kun maha on täynnä ja turvallisuutta on tankattu taas riittävästi, kun uni saavutaa pienen ihmistaimen.

On minun yksityisoikeuteni pitää sylissä tätä pientä ihmettä, joka salaa halusi tulla meidän perheeseemme. Minulla on yksinoikeus tähän ylellisyyteen pitää sylissä ihmettä, joka on saanut kaiken minusta ja joka luottaa minuun ehdoitta ja kokonaan, jokaisella solullaan (jopa sillä isältä saadulla).

Pieni nuharäkäinen rakkaani.

Kesäkuu meni ohi ihan yhtä eleettömästi kuin aikaisematkin kuukaudet. Töistä olen nähnyt painajaisia, koska se nyt sattui olemaan otsikoissa muutaman kerran. Onneksi tässä on vielä aikaa kehitellä kunnon motivaatiota ennenkuin äitiyslomani loppuu.

Oravanpoikasen kanssa aika kuluu kuin siivillä. Niska alkaa pojalla jo kestää pään painoa (sairaalassakaan lääkäri ei ollut huolissaan, kyseli van toimintatavoistamme ja totesi, että samanlaista olisi annettu ohjeeksikin. Nostot kyljen kautta, paljon lattialla oleilua ja mahallaanpitoa niin paljon kuin vain pikkuinen jaksaa. Suurin ongelmahan on se, että oravanpoikanen luottaa meihin niin paljon, ettei yritä itse kannatella päätään - vieraan sylissä pää pysyy hyvinkin tomerasti pystyssä!

Pieni on alkanut jo liikkua. Ensin pyörittiin hoitopöydällä takapuolen ympäri. Nyt viikonloppuna laitoin vauvan uima-altaaseen, sellaiseen puhallettavaan lastenaltaaseen, ja laskin lämmintä vettä pari senttiä pohjalle. Poika ensin hieman säikkyi selällään, mutta sai pikaisesti juonen päästä kiinni. Potki riemkas ilme kasvoillaan yli puolitoista kertaa altaan ympäri! Siis jaloillaan työnsi itseään eteenpäin, ihan tarkoituksella. Eilen testasin uudelleen ja hyvin sujui.
Maassa makoilu ei sitten enää maitakaan niin hyvin, tänään viihtyi, kun pääsi pyyhkeen päällä tunnustelemaan sen alta nurmikkoa. Muuten tulee joko kitinätä tai uni.

Taapero on alkanut laskea lukuja, kuuti, tettemän, viiti,seittemän. Jostainhan se on aloitettava. Olen taas muistanut, miksi tuo taaperoinen on niin ihana. Hassu, rakastettava, suloinen. Anna putu! huutaa isälleen ja kummitädilleen.

Tyttö on kysellyt, että löytyisikö äidin mahasta vielä yksi vauva, tyttö...

Nimenomaan tietoliikenneongelmia. Ukkoskausi alkoi lupaavasti täällä maalla - netti pamahti poikki. Ja mykkänä pysyi. Vihdoin toimii, oli jo korkea aika, kun laskujakin alkoi kerääntyä huomautuksiin asti. Odottelin, että kohta tulee nettioperaattorilta huomautuslasku - silloin olisin kyllä jo aika äkäisenä soitellut laskutukseen(kin) että tunkekaa se paperi sinne minne päivä ei paista, en aio maksaa mitään huomautusmaksuja kun ette saa nettiyhteyttä toimimaan että saisin laskut maksettua.

Kahdella eri modeemilla heti testattiin, vika ei ole niissä. Kylällä on kuulemma kaapelivika, mutta ei sen pitäisi vaikuttaa laajakaistaan, kun puhelinkin toimii (osalla kyläläisistä on puhelimetkin ollet mykkiä, se vika sitten ohitettiin muutamassa päivässä, ei siis ole korjattu vieläkään). Tai siis voihan se aiheuttaa yhteyden pätkimistä, mutta kun ei edes yritä ottaa yhteyksiä...

Harmi sinänsä netin puute, vettä on satanut joka päivä viimeiset kaksi viikkoa ja joskus olisi kiva tuulettaa päätään... Olisihan tuo puhelinmodeemi vielä, mutta sen käyttö vaatisi uudelleenkytkennät ja miehellä ei juurikaan ole ollut aikaa sellaiseen.

Pieni oravanpoikanen ei ole enää kovin pieni. Mittaa on  60cm ja rapiat päälle, painoa 6450g ja varmaan tullut viikon takaisesta punnituksesta vielä lisää. Kädet on löytyneet ja peukalo löytyy yhä useammin suusta. Tuttiahan poika ei huoli kuten ei muutkaan lapset esikoisen jälkeen.
Vaipoissa on siirrytty kokonaan kestoihin, kun viimeisetkin mini-kokoiset jäivät pieniksi. Mies-parka, joutuu ihan itse täyttelemään taskuja...

Taaperon kanssa ollaan siinä vaiheessa, että vaippa laitetaan yöksi, jos muistetaan. Aamulla se on kuiva, poika alkaa kiehnäämään kuuden maissa ja kitisee tissin perään. Jos jaksan viedä siinä vaiheessa pissalle, nukkuu sikeästi vielä pitkään sen jälkeen.

Oravanpoikanen on ihana, vähään tyytyvä, pullukka, suloinen. Kuten kaikki meidän lapsemme ovat olleet. Kyllä tuo ihanainen vielä riiviöksi muuttuu, on ihanaa katsoa, kuinka pieni opettelee omaa tahtoa, ei pelkkää tarvetta. Poika on kova kutiamaan, ihan omaa luokkaansa! Hekottaa hervottomana, jos joku kutittelee mahasta tai kyljistä.

Äidin mahanahka ei osoita kutistumisen merkkejä. Vatsanpeitteet ovat niin arpiset, että ovat kuroutuneet, ja nahka roikkuu epämääräisesti sieltä täältä. Onneksi kauneusleikkaukset on keksitty, jos tuosta ongelma tulee. Siihen asti taidan kompensoida sen napakoilla alushousuilla ja isoilla tisseillä - niin kauan kuin vauva juo maitoa, niin näyttää d-kupit riittävän hyvin...

Ristiäiset on vietetty, kummit löytyivät pienellä puljaamisella. Seuraavaa lasta ei kasteta, ellei kummeja löydy jo raskausaikana.

Työasiat ovat nyt saaneet jonkinlaisen ratkaisun. Laitoin kaikki paperit menemään työkaverille, olin ne jo laittanut muutenkin pinoon laitettavaksi, mutta oli sitten herra isopomo soitellut sihteerille, että seuraavaksi tulee huomautus jos ei papereita ala näkyä - ei vain ollut uskaltanut ottaa minuun yhteyttä suoraan. Harmittaa vietävästi oma saamattomuus, mutta toisaalta eipähän tartte nähdä enää noidenkaan eteen vaivaa. On vaan pikkasen hukassa motivaatio mennä syksyllä töihin.Ilmoitan kyllä hyvissä ajoin, että en enää tee noita hommia, jotka jivät rästiin. En saa niitä vain tehtyä, vaikka tykkäänkin niistä - tykkään kai liika, kun pyörittelen asioita mielessäni ja kieputtelen paperilla, mutta valmiiksi eivät tule.

Neuvolassa jo sanoin suoraan, että alkaa olla tämä äiti enemmän kuin pikkasen väsynyt. Masennustestissähän saan pohjapisteet, ei se(kään) pistesysteemi suosi tällaista aspergertyyppiostä järjenkäyttäjää. Itse tiedän olevani hämärän rajamailla, en vielä saisi masennusdiagnoosia mutta lähellä olen .No, eipä ollut mitään hyötyä neuvolassa ruikuttamisessa, lääkäri (uusi, vaihtui taas)  ei noteerannut asiaa ollenkaan ja terveydenhoitaja käski vain ottaa uudestaan yhteyttä jos alkaa mennä huonosti.  Asiaa ei auta se, että miehellä menee pahasti yli. Ei jaksa ymmärtää enää mun laiskuutta (ja minä OLEN laiska, siihen ei vaikuta masennus, lääkitys tai keppi ja porkkana), eikä jaksa uskoa, että olisin avun tarpeessa

Ihan riittäisi kiitos se, että olisi paikalla kerran viikossa koko päivän niin, että saisin tehtyä kaikkea sellaista, mitä ei tämän hunnilauman kanssa saa turvallisesti tehtyä. Kuten laitettua talvikamppeita yläkaappeihin (jos yksin kiipeän keittiöjakkaralle, niin on äkkiä kaksi kiekkumassa jaloissa ja sitten päädyn joko päälleni alas tai jompi kumpi kiekkujista putoaa...) Neitillä on kaksi poskea mustana, toiseksi nuorimmaisella polvet mustelmilla, kyynärpäät auki ja otsassa vekki.
Vanhimmalla mäti varvas.

Onneksi nuorin on säästynyt, hänellä on vain pari itsetehtyä raapimajälkeä otsassa (jaksoin sen jälkeen leikata pojalta kynnet).

Kun sain työasiat ja ristiäiset pois mielestä, niin sain innon aloittaa taas käsityöt. Leikkasin neljä vaippaa nuorimmaiselle (niitähän OLISI voinut tehdä jo raskausaikana, mutta enpä uskaltanut), kaksi sain ommeltua kasaankin. Unohdin sitten ekaa kertaa ommella etutarrat paikoilleen ennen kuin yhdistin kappaleet toisiinsa. No, taskuvaipassa, jossa täyttöaukko on edessä, ei ollut ongelmia. Ongelmia tulee sitten jos laitan aukon taakse... Kantoliinankin ompelin, jo toisen tälle nuorimmaiselle. Poika nukkuu niin autuaana kehtosidonnassa, noita vanhempia en ole koskaan saanut viihtymään siinä!

Kasvimaalle asti en ole uskaltanut mennä. Kasvihuone pitää tyhjentää, mutta se pitäisi saada tehtyä ihan rauhassa. Toiseksi nuorin muuten hakkaa kivellä tai haravalla ikkunat rikki - testasin jo. Jyrsin ei toimi, koska hiiri oli tehnyt ilmansuodattimen kohdalle kotelon sisään pesän. Ja jyrsinyt siinä samalla useammankin piuhan poikki ja kai tukkinut letkuja papanoilla... Ihanaa maalaiselämää.
Voisin lainata traktoria kyntöä varten, mutta kun se kasvimaa pitäisi hankmotakin sen jälkeen ja traktorin kanssa ei onnistu, kun on niin pieni läntti. Testattu sekin ennenkuin ostettiin tuo jyrsin. Pari vuotta jaksettiin käsin kääntää maa, mutta on se hiukan raskasta lapiolla, savea kun on...

Olen hakannut viime aikoina kirjaimellisesti päätä seinään monessa eri asiassa.

Oravanpoikasen ristiäisiä on soviteltu moneen kertaan. Kummien kanssa on ongelmia - heitä olisi tarpeeksi, jos kuuluisivat kirkkoon. Mutta kun kaikki ovat joko pakanoita (sekä miehen että oma veljeni esimerkiksi, toisella ei ole puolisoa ja toisen puoliso ei myöskään kuulu kirkkoon) tai noille vanhemmille lapsille kummina. Ehkä teen radikaalin ratkaisun ja pyydän siskoni toistamiseen kummiksi, tällä kertaa vain paperilla, että saan muotoseikat täytettyä.Vielä radikaalimpi olisi tietenkin jättää kastamatta poika, mutta se ei oikein miellytä miestä. Itselleni se on vain rituaali,  joka kokoaa suvut yhteen katsomaan poikaamme. (ja syyn tavata mukavaa vakipappiamme jonka kanssa voi muistella rippikouluaikoja).
Juu, ateistillakin voi olla aktiivinen suhde pappiin. Tosin siitä hyvästä pappi voi saada moitteita enempi uskovilta (mutta siihenhän voi aina vetäistä esiin raamattukortin:hyvä paimen lähtee etsimään sitä ainoaa mustaa lammasta, vaikka kaikki valkoiset ovat tallessa...)

Sopivaa juhlapaikkaa ei löydy oikein millän. En olisi halunnut järjestää juhlia vanhempieni luona (meillehän ei mahdu), mutta vaihtoehdot ovat aika vähissä. Jos 100% varmaksi tietäisi, että kastepäivänä sää olisi poutainen ja lämmin, niin voisin pistää teltan pystyyn tuohon pihaan. Mutta kun, toukokuussa voi olla 27 astetta hellettä tai sataa kymmenen senttiä lunta yhden aamun aikana. Peräkkäisinä vuosina sentään, ei peräkkäisinä päivinä.

No, kyllä ne juhlat saadaan juhlittua.

Toinen asia, jossa olen oikeasti otsa ruvella, on tämä talon remontointi, laajennus. Tai ehkä siitä tuleekin uudisrakennus. Nyt on epätietoisuutta siitä, kestääkö ylipäätään talon perustukset laajennusta, vai pitääkö perustukset tehdä uusiksi - siinä vaiheessa homma menee niin vaikeaksi, että nopeampaa olisi jo purkaa vanha talo ja rakennuttaa uusi tilalle.
Miehen kanssa asiasta tapeltiin jo synnärillä, nyt keittiön pöydällä on pino valmistalokirjoja ja netistä selvitelty rakennussuunnittelijoita, jotka hanskaisivat laajennustöiden ongelmatiikan. Eikä niitä kovin paljoa ole järkevällä etäisyydellä, laskutushan on kilometrien ja tuntien mukaan - matkatunnit lasketaan myös mukaan... Ja kun saman suunnittelijan pitäisi pystyä toimimaan myös rakennustöiden valvojana, niin enimmäisetäisyys taitaa olla 150km.

Olen jo tinkinyt omista vaatimuksistani niin paljon, etten enää tunne suunnitelmia kodikseni. En haluaisi asua talossa, vaan kotona. Mies taas esittää niin käsittämättömiä ehdotuksia, että voin suorastaan pahoin. Olen valmis maksamaan tuplaten siitä, että viihdyn ja pärjään tulevassa kodissamme, miksi ihmeessä maksaisin tuplaten jostain sellaisesta, jota en voi sietää?

Tuossahan tulikin jo akuuteimmat. Lisääkin olisi, mutten jaksa.