2019-11-19T06:04:48+02:00 Blog Integration Feed Generator https://saharassa.vuodatus.net/ Saharassa https://saharassa.vuodatus.net/

Mutta eihän vauvaa saa nukuttaa sylissä. Nyt hus heittämään vauva vaunuihin ulos, kirpeässä syysaamussa hengityskin kulkee hyvin. Tai sänkyyn, pinniksen pääpäätä koholle.

Meilläpä ei noin tehdä. Vauva nukkuu sylissä, edelleen. Miehen sylissäkin. Vauvalla ei ole pinnasänkyä - ei ollenkaan omaa sänkyä, kuten ei taaperollakaan. Isoimmilla on, mutteivät ne niissä nuku. Viime yön oravanpoikanen nukkui rintakehäni päällä. Olin niin horroksessa, etten tajunnut tukkoista nenää. Sen tajusin, että vauva nukahti vain päälleni. No, nukkukoon siinä, minähän en öisin ihmettele vaan kokeilen mikä tepsii ja jatkan uniani. Oli harvinainen yö, oravanpoikanen itkikin muutaman kerran. Sen muistin aamulla  ja silloin etsin selityksenkin, tuon nuhan.

Oravanpoikanen kävi neuvolassa. Unohdin 4kk neuvolan ja vein 5kk iässä. Hyvin on kasvanut (ai, kas kun en ollutkaan huomannut - mitä nyt vaatteet ovat vaihtuneet 60cm koosta 70-senttisiin) ja on rauhallinen hymyilevä vauva. No sen olisin osannut sanoa ihan yksinkin.

Terveydenhoitaja ei sanallakaan sivunnut syömisiä. Ei hänellä ehkä ole enää mitään sanavaltaa meidän perheemme syömisiin muutenkaan, ja vauvaa katsoessa kannattaakin ehkä olla ihan hiljaa ja antaa meidän jatkaa omaan tahtiimme - tästä on vaikea parantaa ;-)
Lääkärikään ei kysynyt mitään syömisistä. Oli kai saanut lyhyen esitiedotuksen terveydenhoitajalta.

Amma siis maistuu, ja hyvin maistuukin. Onhan oravanpoikanen toki kevyempi kuin taapero oli tässä iässä (taapero 62cm ja 8,1kg, oravanpoikanen 66cm ja 7,4kg), mutta onpa noita leukoja kaksi ja pulleat vauvakädet. Joilla on hyvä pitää kiinni kun amma syö - ettei se vaan karkaa...
Ja kyllä sitä syödäänkin. Aamulla ja päivällä ja yöllä. Juu, yöllä meillä syödään pitkään ja hartaasti. Ei kovin usein (siitä tiheydestä pitää taapero puolestaan huolen), mutta pari kertaa yössä vähintään.

Meidän pieni maitopoika.

Ja nyt tuolle pitäisi aloittaa kiinteät viikon päästä. Ei käy.
Miksi antaisin lapselle kiinteitä, kun ei ole tippaakaan kiinnostunut asiasta? Ostan kyllä kaappiin jemmaan maissinaksuja, odottamaan sitä, kun pienen oravanpoikasen suu alkaa napsaa äidin syömisen tahtiin, kun pieni käsi alkaa kurottaa äidin lautaselle, kun pienet silmät alkavat seurata innostuksellä äidin haarukan liikkeitä.
Luulisi, että jo kuudennen kohdalla alkaisin olla jo vähitellen kypsynyt lehmän osaan, olla aina paikalla, ainoana ruokana.

EI siihen kyllästy. EI siihen onnelliseen tuhinaan, hämmentyneeseen hamuamiseen, ilkikuriseen hymyyn kun maha alkaa olla jo täysi, kun nälkäpaniikki laukeaa. EI aukeaan lupustteluun äidistä tiukasti kiinni pitäen.

Enkä etenkään ole kyllästynty siihen, että pieni pää kääntyy sivulle, kun maha on täynnä ja turvallisuutta on tankattu taas riittävästi, kun uni saavutaa pienen ihmistaimen.

On minun yksityisoikeuteni pitää sylissä tätä pientä ihmettä, joka salaa halusi tulla meidän perheeseemme. Minulla on yksinoikeus tähän ylellisyyteen pitää sylissä ihmettä, joka on saanut kaiken minusta ja joka luottaa minuun ehdoitta ja kokonaan, jokaisella solullaan (jopa sillä isältä saadulla).

Pieni nuharäkäinen rakkaani.
]]>

2008-09-08T09:39:00+03:00 2019-11-19T06:02:41+02:00 https://saharassa.vuodatus.net/lue/2008/09/eihan-nain-saa-tehda Saharassa https://saharassa.vuodatus.net/

Oravanpoikasen kanssa aika kuluu kuin siivillä. Niska alkaa pojalla jo kestää pään painoa (sairaalassakaan lääkäri ei ollut huolissaan, kyseli van toimintatavoistamme ja totesi, että samanlaista olisi annettu ohjeeksikin. Nostot kyljen kautta, paljon lattialla oleilua ja mahallaanpitoa niin paljon kuin vain pikkuinen jaksaa. Suurin ongelmahan on se, että oravanpoikanen luottaa meihin niin paljon, ettei yritä itse kannatella päätään - vieraan sylissä pää pysyy hyvinkin tomerasti pystyssä!

Pieni on alkanut jo liikkua. Ensin pyörittiin hoitopöydällä takapuolen ympäri. Nyt viikonloppuna laitoin vauvan uima-altaaseen, sellaiseen puhallettavaan lastenaltaaseen, ja laskin lämmintä vettä pari senttiä pohjalle. Poika ensin hieman säikkyi selällään, mutta sai pikaisesti juonen päästä kiinni. Potki riemkas ilme kasvoillaan yli puolitoista kertaa altaan ympäri! Siis jaloillaan työnsi itseään eteenpäin, ihan tarkoituksella. Eilen testasin uudelleen ja hyvin sujui.
Maassa makoilu ei sitten enää maitakaan niin hyvin, tänään viihtyi, kun pääsi pyyhkeen päällä tunnustelemaan sen alta nurmikkoa. Muuten tulee joko kitinätä tai uni.

Taapero on alkanut laskea lukuja, kuuti, tettemän, viiti,seittemän. Jostainhan se on aloitettava. Olen taas muistanut, miksi tuo taaperoinen on niin ihana. Hassu, rakastettava, suloinen. Anna putu! huutaa isälleen ja kummitädilleen.

Tyttö on kysellyt, että löytyisikö äidin mahasta vielä yksi vauva, tyttö...
]]>

2008-07-02T20:57:00+03:00 2019-11-19T06:02:43+02:00 https://saharassa.vuodatus.net/lue/2008/07/heinatoita Saharassa https://saharassa.vuodatus.net/

Kahdella eri modeemilla heti testattiin, vika ei ole niissä. Kylällä on kuulemma kaapelivika, mutta ei sen pitäisi vaikuttaa laajakaistaan, kun puhelinkin toimii (osalla kyläläisistä on puhelimetkin ollet mykkiä, se vika sitten ohitettiin muutamassa päivässä, ei siis ole korjattu vieläkään). Tai siis voihan se aiheuttaa yhteyden pätkimistä, mutta kun ei edes yritä ottaa yhteyksiä...

Harmi sinänsä netin puute, vettä on satanut joka päivä viimeiset kaksi viikkoa ja joskus olisi kiva tuulettaa päätään... Olisihan tuo puhelinmodeemi vielä, mutta sen käyttö vaatisi uudelleenkytkennät ja miehellä ei juurikaan ole ollut aikaa sellaiseen.

Pieni oravanpoikanen ei ole enää kovin pieni. Mittaa on  60cm ja rapiat päälle, painoa 6450g ja varmaan tullut viikon takaisesta punnituksesta vielä lisää. Kädet on löytyneet ja peukalo löytyy yhä useammin suusta. Tuttiahan poika ei huoli kuten ei muutkaan lapset esikoisen jälkeen.
Vaipoissa on siirrytty kokonaan kestoihin, kun viimeisetkin mini-kokoiset jäivät pieniksi. Mies-parka, joutuu ihan itse täyttelemään taskuja...

Taaperon kanssa ollaan siinä vaiheessa, että vaippa laitetaan yöksi, jos muistetaan. Aamulla se on kuiva, poika alkaa kiehnäämään kuuden maissa ja kitisee tissin perään. Jos jaksan viedä siinä vaiheessa pissalle, nukkuu sikeästi vielä pitkään sen jälkeen.

Oravanpoikanen on ihana, vähään tyytyvä, pullukka, suloinen. Kuten kaikki meidän lapsemme ovat olleet. Kyllä tuo ihanainen vielä riiviöksi muuttuu, on ihanaa katsoa, kuinka pieni opettelee omaa tahtoa, ei pelkkää tarvetta. Poika on kova kutiamaan, ihan omaa luokkaansa! Hekottaa hervottomana, jos joku kutittelee mahasta tai kyljistä.

Äidin mahanahka ei osoita kutistumisen merkkejä. Vatsanpeitteet ovat niin arpiset, että ovat kuroutuneet, ja nahka roikkuu epämääräisesti sieltä täältä. Onneksi kauneusleikkaukset on keksitty, jos tuosta ongelma tulee. Siihen asti taidan kompensoida sen napakoilla alushousuilla ja isoilla tisseillä - niin kauan kuin vauva juo maitoa, niin näyttää d-kupit riittävän hyvin...
]]>

2008-06-23T15:18:00+03:00 2019-11-19T06:02:47+02:00 https://saharassa.vuodatus.net/lue/2008/06/liikenneongelmia Saharassa https://saharassa.vuodatus.net/

Työasiat ovat nyt saaneet jonkinlaisen ratkaisun. Laitoin kaikki paperit menemään työkaverille, olin ne jo laittanut muutenkin pinoon laitettavaksi, mutta oli sitten herra isopomo soitellut sihteerille, että seuraavaksi tulee huomautus jos ei papereita ala näkyä - ei vain ollut uskaltanut ottaa minuun yhteyttä suoraan. Harmittaa vietävästi oma saamattomuus, mutta toisaalta eipähän tartte nähdä enää noidenkaan eteen vaivaa. On vaan pikkasen hukassa motivaatio mennä syksyllä töihin.Ilmoitan kyllä hyvissä ajoin, että en enää tee noita hommia, jotka jivät rästiin. En saa niitä vain tehtyä, vaikka tykkäänkin niistä - tykkään kai liika, kun pyörittelen asioita mielessäni ja kieputtelen paperilla, mutta valmiiksi eivät tule.

Neuvolassa jo sanoin suoraan, että alkaa olla tämä äiti enemmän kuin pikkasen väsynyt. Masennustestissähän saan pohjapisteet, ei se(kään) pistesysteemi suosi tällaista aspergertyyppiostä järjenkäyttäjää. Itse tiedän olevani hämärän rajamailla, en vielä saisi masennusdiagnoosia mutta lähellä olen .No, eipä ollut mitään hyötyä neuvolassa ruikuttamisessa, lääkäri (uusi, vaihtui taas)  ei noteerannut asiaa ollenkaan ja terveydenhoitaja käski vain ottaa uudestaan yhteyttä jos alkaa mennä huonosti.  Asiaa ei auta se, että miehellä menee pahasti yli. Ei jaksa ymmärtää enää mun laiskuutta (ja minä OLEN laiska, siihen ei vaikuta masennus, lääkitys tai keppi ja porkkana), eikä jaksa uskoa, että olisin avun tarpeessa

Ihan riittäisi kiitos se, että olisi paikalla kerran viikossa koko päivän niin, että saisin tehtyä kaikkea sellaista, mitä ei tämän hunnilauman kanssa saa turvallisesti tehtyä. Kuten laitettua talvikamppeita yläkaappeihin (jos yksin kiipeän keittiöjakkaralle, niin on äkkiä kaksi kiekkumassa jaloissa ja sitten päädyn joko päälleni alas tai jompi kumpi kiekkujista putoaa...) Neitillä on kaksi poskea mustana, toiseksi nuorimmaisella polvet mustelmilla, kyynärpäät auki ja otsassa vekki.
Vanhimmalla mäti varvas.

Onneksi nuorin on säästynyt, hänellä on vain pari itsetehtyä raapimajälkeä otsassa (jaksoin sen jälkeen leikata pojalta kynnet).

Kun sain työasiat ja ristiäiset pois mielestä, niin sain innon aloittaa taas käsityöt. Leikkasin neljä vaippaa nuorimmaiselle (niitähän OLISI voinut tehdä jo raskausaikana, mutta enpä uskaltanut), kaksi sain ommeltua kasaankin. Unohdin sitten ekaa kertaa ommella etutarrat paikoilleen ennen kuin yhdistin kappaleet toisiinsa. No, taskuvaipassa, jossa täyttöaukko on edessä, ei ollut ongelmia. Ongelmia tulee sitten jos laitan aukon taakse... Kantoliinankin ompelin, jo toisen tälle nuorimmaiselle. Poika nukkuu niin autuaana kehtosidonnassa, noita vanhempia en ole koskaan saanut viihtymään siinä!

Kasvimaalle asti en ole uskaltanut mennä. Kasvihuone pitää tyhjentää, mutta se pitäisi saada tehtyä ihan rauhassa. Toiseksi nuorin muuten hakkaa kivellä tai haravalla ikkunat rikki - testasin jo. Jyrsin ei toimi, koska hiiri oli tehnyt ilmansuodattimen kohdalle kotelon sisään pesän. Ja jyrsinyt siinä samalla useammankin piuhan poikki ja kai tukkinut letkuja papanoilla... Ihanaa maalaiselämää.
Voisin lainata traktoria kyntöä varten, mutta kun se kasvimaa pitäisi hankmotakin sen jälkeen ja traktorin kanssa ei onnistu, kun on niin pieni läntti. Testattu sekin ennenkuin ostettiin tuo jyrsin. Pari vuotta jaksettiin käsin kääntää maa, mutta on se hiukan raskasta lapiolla, savea kun on...
]]>

2008-05-20T09:18:00+03:00 2019-11-19T06:02:50+02:00 https://saharassa.vuodatus.net/lue/2008/05/jokohan-helpottaa Saharassa https://saharassa.vuodatus.net/

Oravanpoikasen ristiäisiä on soviteltu moneen kertaan. Kummien kanssa on ongelmia - heitä olisi tarpeeksi, jos kuuluisivat kirkkoon. Mutta kun kaikki ovat joko pakanoita (sekä miehen että oma veljeni esimerkiksi, toisella ei ole puolisoa ja toisen puoliso ei myöskään kuulu kirkkoon) tai noille vanhemmille lapsille kummina. Ehkä teen radikaalin ratkaisun ja pyydän siskoni toistamiseen kummiksi, tällä kertaa vain paperilla, että saan muotoseikat täytettyä.Vielä radikaalimpi olisi tietenkin jättää kastamatta poika, mutta se ei oikein miellytä miestä. Itselleni se on vain rituaali,  joka kokoaa suvut yhteen katsomaan poikaamme. (ja syyn tavata mukavaa vakipappiamme jonka kanssa voi muistella rippikouluaikoja).
Juu, ateistillakin voi olla aktiivinen suhde pappiin. Tosin siitä hyvästä pappi voi saada moitteita enempi uskovilta (mutta siihenhän voi aina vetäistä esiin raamattukortin:hyvä paimen lähtee etsimään sitä ainoaa mustaa lammasta, vaikka kaikki valkoiset ovat tallessa...)

Sopivaa juhlapaikkaa ei löydy oikein millän. En olisi halunnut järjestää juhlia vanhempieni luona (meillehän ei mahdu), mutta vaihtoehdot ovat aika vähissä. Jos 100% varmaksi tietäisi, että kastepäivänä sää olisi poutainen ja lämmin, niin voisin pistää teltan pystyyn tuohon pihaan. Mutta kun, toukokuussa voi olla 27 astetta hellettä tai sataa kymmenen senttiä lunta yhden aamun aikana. Peräkkäisinä vuosina sentään, ei peräkkäisinä päivinä.

No, kyllä ne juhlat saadaan juhlittua.

Toinen asia, jossa olen oikeasti otsa ruvella, on tämä talon remontointi, laajennus. Tai ehkä siitä tuleekin uudisrakennus. Nyt on epätietoisuutta siitä, kestääkö ylipäätään talon perustukset laajennusta, vai pitääkö perustukset tehdä uusiksi - siinä vaiheessa homma menee niin vaikeaksi, että nopeampaa olisi jo purkaa vanha talo ja rakennuttaa uusi tilalle.
Miehen kanssa asiasta tapeltiin jo synnärillä, nyt keittiön pöydällä on pino valmistalokirjoja ja netistä selvitelty rakennussuunnittelijoita, jotka hanskaisivat laajennustöiden ongelmatiikan. Eikä niitä kovin paljoa ole järkevällä etäisyydellä, laskutushan on kilometrien ja tuntien mukaan - matkatunnit lasketaan myös mukaan... Ja kun saman suunnittelijan pitäisi pystyä toimimaan myös rakennustöiden valvojana, niin enimmäisetäisyys taitaa olla 150km.

Olen jo tinkinyt omista vaatimuksistani niin paljon, etten enää tunne suunnitelmia kodikseni. En haluaisi asua talossa, vaan kotona. Mies taas esittää niin käsittämättömiä ehdotuksia, että voin suorastaan pahoin. Olen valmis maksamaan tuplaten siitä, että viihdyn ja pärjään tulevassa kodissamme, miksi ihmeessä maksaisin tuplaten jostain sellaisesta, jota en voi sietää?

Tuossahan tulikin jo akuuteimmat. Lisääkin olisi, mutten jaksa.
]]>

2008-04-28T20:37:00+03:00 2019-11-19T06:02:52+02:00 https://saharassa.vuodatus.net/lue/2008/04/paata-seinaan Saharassa https://saharassa.vuodatus.net/

Ei vaan ole motivaatiota, ja kyse ei ole siitä, ettenkö tykkäisi. En vain saa aikaiseksi, pitäisikö käydä hakemassa taas psykiatrilta paperi tekosyyksi (mun oireillahan saa masennusdiagnoosin pelkässä puhelinkonsultaatiossakin...).Harmittaa oma saamattomuus, kun se kaatuu muiden niskaan. Ja kaatuu omaan niskaan, eipä paljon tulsopalkkiota näittä tuotoksilla saa. Plääh.
ahistaa jo nyt edessä oleva töihin meno, haluaisin olla kotona maailman tappiin. Ja tiedän kuitenkin, että seinät alkavat kaatua päälle. Plääh sillekin, en jaksaisi olla tällainen. Miksen ole uraohjus, tai sitten rehellisesti kotiäiti?

Toiseksi nuorin on kipeänä, viime viikolla oli toiseksi nuorin ja tyttö. Vauva rohisee, tarkkailen sydän kurkussa että kulkeeko henki, nouseeko kuume, onko veltto, ponneton, unelias...

Paino oli kuitenkin viikossa noussut yli 300g, että ruoka ainakin maittaa.

Ja ne varpaat  -  harakanvarpaat.
]]>

2008-04-11T12:00:00+03:00 2019-11-19T06:02:54+02:00 https://saharassa.vuodatus.net/lue/2008/04/ahistaa-reaalimaailma Saharassa https://saharassa.vuodatus.net/

Sektiohaavasta on edelleen pieni lipare auki. Tai auki ja auki, mutta repsottaa. Ei tuosta kovin nättiä arpea tule - mutta niitä on muutenkin neljä tuolla bikinirajan alapuolella, että eipä siellä oikein mikään enää erotu, edukseen tai vähemmän edukseen. Olisi tuo kai parantunut jo, jos ehtisi moneen kertaan päivässä suihkuttelemaan.
Mahakin on alkanut kutistua, mahanahka kesii. Esikoisen odotuksen jälkeen maha palautui ilman kesimistä ihan alkuperäisiin mittoihinsa, tai siis nahka palautu. Sen jälkeen raskaudet ovat seuraanneet niin tiheästi toisiaan, ja maha on ollut joka kerta entistäkin isompi, että eipä ole palautunut enää. Pyykkilautavatsaa tuosta ei saa kuin silikoniproteeseilla.
Saakohan mahanahkan kiristyksiä teetettyä muulla kuin nukutuksella?

Painokin on pudonnut, yli kymmenen kiloa. No, eipä se mitenkään riemastuttava kilomäärä ole, kun pelkkää kohtua ja kohdunsisältöäkin oli varmaan tuon verran. Mutta kyllä sitä vararavintoa keräsinkin tällä kertaa etukäteen ihan reippaasti. Jos en ole puolen vuoden päästä alkanut laihtumaan, niin sitten täytyy jo katsoa peiliin (ja sitä ennen pestä se peili) ja tarkistaa syömätapoja.

Isommat lapset tykkäävät vauvasta edelleen. Kukaan ei ole ehdottanut vauvan palauttamista, mutta neiti ja nuorimmainen ovat ehdottaneet, että mahassa voisi olla vielä lisääkin vauvoja.


]]>

2008-04-01T17:34:00+03:00 2019-11-19T06:02:56+02:00 https://saharassa.vuodatus.net/lue/2008/04/aika-kiitaa Saharassa https://saharassa.vuodatus.net/

Varauduin siis pitkään odotukseen, mieskin mietti, miten ajan voisi saada kulumaan. Listattiin ennen sektiota kysyttäviä ja selvitettäviä asioita, mies tosin ei halunnut kuulla, koska "sinä ne päätät kuitenkin".

Aamulla olimme hyvissä ajoin sairaalalla, viitä vaille jopa. Kätilö näki minut odotusaulaussa ja kävi hakemassa neuvolakorttini. Mies sai parkkilapun ja lähti vimään autoa parkkiin - sairaalan piha oli ihan täyteen tungettu, remontin takia parkkipaikkoja on vielä normaalia vähemmän.

Sain kengät pois jalasta ja takin auki, kun kätilö palasi helmat lepataen, että meitä odotetaan jo synnytysvuodeosastolle - leikkaussalissa pitäisi olla vartin yli yhdeksän! Siinä vaiheessa vasta jysähti tajuntaan - meidän vauvamme syntyy tänään, ehkä selviämme tästä hengissäkin...
Miestä jouduin odottelemaan, lopulta lähdin vuodeosastolle yksin ja mies juoksi minut sitten kiinni. Sairaanhoitaja tuli jo vastaan ovella naureskellen, että nyt on hieman kiire, mutta yritetään nyt sitten ehtiä kaikki.

Karvojen raakkaus, keuhkokuumeen estolääke (? siis litku, joka ehkäise keuhko-ongelmia, jos oksennan ja vedän oksennusta henkeeni) joka on KÄSITTÄMÄTTÖMÄN pahaa, ja samalla tuli labrahoitaja ottamaan pari putkea verta kyynärtaipeesta veriristauksia ja muita tarpeita varten (leikkuriin oli tilattu valmiiksi kaksi pussia punasoluja varmuuden vuoksi, viimeksi tosiaan istukkahaava vuosi 1200ml.  Koska olet viimeksi käynyt vessassa? KTG:llä ehditään juuri kuunnella,e ttä saadaan vauvan sydänäänet kuuluviin, mitään käyrää ei ole toivoakaan aloittaa. Sairaanhoitaja kiskoi tukisukkia jalkaani (olin juuri ja juri ehtinyt riisua vaatteeni... mies laittoi ne kaappiin) ja samalla mies lähti jo työntämään sänkyä leikkuriin. Kymmenen minuuttia myöhässä, 9.25 olin leikkaussalin ovella, mies lähti vaihtamaan salivaatteita ja kätilö, anestesiahoitaja ja anestesialääkäri esittelivät itsensä. Kysyin, ovatko laittaneet kalossit jalkaansa, naureskelivat, että kyllä he ovat varautuneet, imu kyllä hoitelee vedet. Niin ne viimeksikin sanoivat, ja lääkäri sai kaataa lapsivettä kalosseistaan...

Olin ihan paniikissa. Suussa maistui se kammolääke (ennen se oli parempaa, sellaista paksua valkoista litkua, tämä väritön litku oli pahaa - ei kitkerää, ei hapanta, ei karvasta, vaan ällöä). Sama haju/maku jatkui happimaskissa, alkoi oksettaa ja henki tuntui loppuvan. Anestesialääkäri selitti mitä teki, sain huomautettua heittelevästä verenpaineestani ja hän lupasi, että ruiskuissa on valmiina jo ainetta, että ne saadaan suoraan kanyyliin eikä tarvitse erikseen odotella. Selkää desinfioitiin ja anestesialääkäri laittoi ihoa puuduttavan pistoksen. Sitten pitkin päästä selkä köyryyn - miten ihmeessä se muka onnistuu, kun henki ei paniikin takia kulje ja pelottaa ja maha on niin iso, ettei sen  ympärille mahdu kiertymään? Käsken pitämään lujaa kiinni, mies ei ole vieläkään ehtinyt saliin (aikaa on mennyt siis ehkä kolme minuuttia, ei siinä ajassa vaihdeta koko vaatekertaa). Iso piikki nikamien väliin, eihän se satu mutta pelottaa hirveästi - mitä jos liikahdan...
Kanyyli laitettiin käteen, anestesialääkäri alkoi odotella puudutuksen vaikutusta. Mies tuli saliin, vähän silmiä näkyi maskin takaa, otti kädestäni kiinni. Lastenlääkäri tulee ja esittelee itsensä, hän on paikalla varmuuden vuoksi, että saadaan tarvittaessa hoito aloitettua heti, tulipa sitten mitä tahansa.

Paha olo lisääntyy entisestään, kukaan ei usko kun sanon, että nyt tulee oksennus. Vasta kun yökkään, saan kaukalon naamani eteen ja mies tukee minua. Mahahan on tyhjä, ei edes sappinesteitä, mutta tunne on kamala. Vähän troppia suoneen ja jatketaan.
Alavatsa alkaa olla puuduksissa, jalat eivät liiku - mutta navan ylöpuolella ja navasta viistosti alaspäin kylkiin tunto on edelleen tallella. Yökkään taas vaihteeksi ja anestesialääkäri päättää lisätä hieman puudutetta. Kyselen epätoivoisena verenpainelukemien perään (en näe niitä itse, koska kone on liian korkealla), lastenlääkäri lohduttaa, että kyllä niitä vielä löytyy, vaikka vähän heittelevätkin.Lopulta puudutus alkaa vaikuttaa tarpeeksi ylös, anestesialääkäri vielä pyytää yskimään - yski siinä nyt sitten, kun tisseistä alaspäin on halvaantunut...
Oksennuttava olokin helpottaa, kun puudutteen kanssa ei tarvitse enää titrailla. Minut vyötetään lepositeisiin (no, kädet vain parempaan asentoon) ja maha desinfioidaan. Onneksi en tunne sitä, paleltaa jo valmiiksi pelkkä ajatuskin.

Leikkaava lääkäri saapuu ja esittelee itsensä, mukana on toinen nuori lääkäri, naisia molemmat. Heitän edelleen kysymyksen ovatko varautuneet kunnon saappailla, ja leikkaavaa lääkäriä huvittaa suuresti - kyllä me olemme tottuneet varomaan. Joo joo, mutta...

Minua käännellään ja vaivataan pöydällä hyvään asentoon. En saisi tukehtua valtavan mahani alla, mutta asennon pitäisi olla kuitenkin sen verran suora, että haavan teko ylipäätään olisi mahdollinen. Tuntuu, kuin jalat olisivat koukusa edelleen, aikka näen, että ne ovat ihan suorassa. Yritän heilutella varpaitani. yritän, mutta eihän siitä mitään tule.

Miestä muistutan, että sanoo heti, ettei leikkaa napanuoraa. Hän rauhoittelee. Lopulta näkymä mahaani peitetään kankaalla (protestoin kuten aina ennenkin, ja ihan yhtä tuloksetta). Mies näkee kyllä, ja lupaa taas selostaa tapahtumia.
Mahani peitetään kelmulla ja leikkaus alkaa. En uskalla kunnolla hengittää, pelottaa. Kysyn mitä tapahtuu, nyt on mahanahka jo leikattu ja ollaan menossa vatsanpeitteiden läpi (kamalaa rutinaa, kun leikkaavat saksilla entisiä arpia) "Tämä on aika arpisen näköinen". Nyt onkin jo kohtu näkyvillä.

Lääkäri saa leikattua kohdun aiku, kuuluu lotinaa ja lirinää (no se lapsivesi) ja kiukkuinen pieni parahdus. Lasten lääkäri huokaisee"Tuo on niin kaunis ääni" ja tajuaa että se ehkä saattaa kuullostaa hassulta "niin meidän lastenlääkärien mielestä itku on aina hyvä juttu", mies siihen tokaisee, että kaunista se meillekin on, hiljaisuus on pahaasta. Vauva saadaan ulos kohdusta (tunnen kuinka mahaani heilutellaan ja töykitään ja tönitään ja käännellään, tunne on omituinen, kun mitään ei oikeasti tunne, mutta liikeet tuntuvat.

"Poika" voi sentään, tyttöhän sen piti olla, poika parkuu ja mies nousee katsomaan. Mitään hengenhätää ei todellakaan ole, vauva huutaa kiukkuisena - kuka hänen rauhaansa kehtaa häiritä! Saan vauvan hetkeksi poskeani vasten, sitten mies lähtee pojan kanssa sairaanhoitajan kanssa sivuhuoneeseen pesulle ja punnitukselle - minä en muuten ole koskaan nähnyt näitä toimia tehtävän lapsilleni, ja oravanpoikanen on sentään jo kuudes lapsi. Klo 9.58 meillä on viides poika.

Leikkaavat lääkärit irroittavat istukan, joka lähteekin ilman kummempia kitkutuksia. Pyydän läkäriä tarkistamaan kohdun kunnon, ja lääkäri sanoo, että kaikki on kunnossa, ohentumia ei näy. Kohdun ompelu sujuu hyvin, mutta vatsanpeitteiden kanssa lääkäri joutuukin tekemään töitä - tai kaksi lääkäriähän heitä on. Lopulta saavat sulejttua vatsanpeitteet ja aloittavat muiden kudosten ompelua, niissä ei menekään niin kauaa.

Olin muistanut pyytää niitit /hakaset ja lääkäri alkoi napsutella niitä kiinni. Vapauduin lepositeistä, kalvo mahan pältä poistettiin jossain vaiheessa, sain haavan päälle sideharsoteippauksen.

Lääkäri otti kengät jalastaan ja alkoi vääntää sukkia kuivaksi. Mitäs minä sanoin, nyt lääkärikin jo myönsi, että olin ollut oikeassa, hän luuli tietävänsä mitä odottaa...
Kysyn katilöltä verenvuodon määrä, todella vähän, 200ml ja siihen on sekoittunut jo lapsivettä.

Heräämöön, en saa vieläkään vauvaa viereeni. Ehdotan heräämössä hoitajalle, että katetroisi, minuun on tungettu kolme litraa nestettä. Hoitaja ihmettelee, että eikö salissa laitettu kestokatetria, no, eipä ollut aikaa.
Olen pyytänyt kipupumppua, sitä ei ole ehditty laittaa vielä valmiiksi, aikaa menee.
Vauvan kunnosta kerrotaan, että poika voi hyvin ja on isänsä luona.

Verikokeita tullaan ottamaan lisää - yleensä en saa luovuttaa verta kun olen liian pienikokoinen, ja nyt sitä imetään minusta litratolkulla... Puudutus alkaa haihtua ja pyydän jo valmiiksi kipulääkkeen, hoitaja laittaa. Varpat alkavat heilua.

Mies soittaa, että vauva lähtee keskolaan, koska naristelee taas samoin kuin edellinen poikakin. Huokaan, en siis muutamaan tuntiin vieä näe lastani. Itkisin, jos tämä ei olisi jo niin tuttua. Poika on kuitenkin hengissä eikä välitöntä vaaraa ole.

Hoitaja sanoo, että päsen heti osastolle, kunhan verikokeiden tulokset tulevat (en edes muista, miksi niitä piti odotella...) kipupumppukin saadaan vihdoin toimintaan ja ohjelmoitua. Odottelen ja odottelen.

Lopulta, maattuani kolme tuntia heräämössä, minua lähdetään työntämään vuodeosastolle, mies on sillä välin jo hätistelty syömään.
Päädyn huoneeseeni yksin, ei miestä, ei vauvaa. En edelleenkään jaksa itkeä.

Lopulta mies tulee, hänellä on kamerassa kuvia pojasta. Pieni, kuikkuinen. Ihana.

]]>

2008-03-23T12:07:00+02:00 2019-11-19T06:02:59+02:00 https://saharassa.vuodatus.net/lue/2008/03/oravanpoikasen-syntyma Saharassa https://saharassa.vuodatus.net/

Mahavaivat ovat jo unohtuneet, kun ollaan oltu yli kaksi vuorokautta omilla maidoilla suoraan alkulähteeltä. Sairaalayönä oli painokin pudonnut, kun ei halunnut pullosta imeä, nyt ollaankin sitten tankattu. Läheisyyttä ja maitoa, molempia. Pullomaitojen jälkeen meni vuorokauden verran, että pahimmat mahankipristykset helpottivat, ja nyt kahden vrk:n päästä kakka alkaa näyttää normaalilta (kirjoitan vain itselleni muistiin näitä juttuja, jos seuraavalla kerralla muistaisi, ainakin sen, että kyllä se vauvan masukin toipuu äkkiä, jos äkkiä reagoikin).

Äidin mahanahka on vähän kärsinyt, parin niitin kohdalta haavaa oli niitattu umpeen niin, että haava oli jäänyt ihopoimun sisään (haavahan tehtiin poimuun juuri mahan alle, ja se mahahan oli valtava vielä niittausvaiheessakin, kun kohtu ei ollut vielä supistunut yhtään). Siinä kohdassa on tulehduksenalkua, mies on leikkinyt sairaanhoitajaa ja lääkinnyt ja peitellyt haavaa. Eli hoitelen tuota suihkuttelemalla (minimi 5 min. lämpimässä suihkussa aamuin illoin, useammin olisi parempi mutta kun ei oikein tahdo ehtiä/jaksaa) ja suihkun ja kuivauksen jälkeen laitetaan harsotaitos päälle haavateipillä, että pysyy puhtaana. Eiköhän se tuosta, kun ei kuitenkaan punoita siitä ympäriltä edes.

Paras ystävä öisin on taas tuttu lypsykone. Vauva tykkää nukkua öisin, mutta mun rintani  nyt eivät sitä tajua, ja maitoa pukkaa läpi yön samaa tahtia kuin päivälläkin. Toiseksi nuorinkaan ei jaksa imeä kuin kerran yössä, joten apua on pakko hakea pumpusta.

Isosisarukset ovat olleet ihastuksissaan vauvasta, nimikin on hyväksyty pienen nikottelun jälkeen. Toiseksi nuorin käyttää sitä jo sujuvasti. Kaksi vanhinta ovatkin kuumeessa, esikoinen erityisesti on ihan sippi. Epäilen stressireaktiota, poika kuitenkin pelkäsi ja jännitti vauvan syntymää niin paljon, että kun vauva tuli lopullisesti kotiin, niin vastareaktiona nousi sitten kuume.

Tavallaan on sääli, etten uskaltanut raskausaikana haaveilla ja toteuttaa kaikkea, mitä tarvitsisi. Nyt on edessä vaippojen ompelua (vaatii vielä hetken, ennenkuin pystyn tuohon, haava on sen verran arka, ettei ompelu pitkiä aikoja onnistu kerrallaan), trikoisen kantoliinan ompelu (sen pystyn tekemään, tarkoitus jo tänään kun kaivoin kankaan keskelle ruokapöytää - ennen ei syödä ennenkuin tuo on valmis!), kestositeitä (niitä tarvitsee lisää joka tapauksessa, mutta onneksi olemassaolevillakin pärjää). Ruokaakin pitäisi tehdä (mutta sen liinan jälkeen vasta), lypsyvehkeet keittää ja pestä, jostain pitäisi etsiä iso tuttipullo pumppausta varten... Ja neitin kanssa pitäisi leipoa, tyttö on siitä haaveillut jo pitkän aikaa.
]]>

2008-03-22T11:26:00+02:00 2019-11-19T06:03:01+02:00 https://saharassa.vuodatus.net/lue/2008/03/kiitos Saharassa https://saharassa.vuodatus.net/

Tuttu hoitaja ottikin meidät heti käsittelyyn, oravanpoikaselle lämpöpussi kantapäiden alle ja neidille videot pyörimään. Labrahoitaja saikin kivasti verta lämpimästä kantapäästä, sokerilientä nautiskellen pikkupoika ei varmaan edes huomannut jonkun puristelevan jalkaa!

Tuloksia piti odotella pari tuntia, pyhäpäivä kun oli. Sain ruuan eteeni ja parhaat uutiset, poika pääsee kotiin, lopullisesti tällä kertaa. Lasku tulee perässä... Bilit olivat jatkaneet laskuaan kotiloman aikana!
Poikasella oli mahavaivoja tosiaan pitkään yöhön viime yönä, joskus yhden aikaan selvästi helpotti, nukkuikin sitten loppuyön levollisesti, herättelin pariin kertaan syömään.
Onneksi tuonkin takia ettei tarvinnut enää sairaalaan jäädä, olisi varmasti suoli taas protestoinut vierasta maitoa - eikä poika siitä pullosta tosiaan osaa juoda, ne sairaalassa juodut annokset olivat puolet siitä mitä olisi pitänyt saada uppoamaan.

Meiltä on sairaalalle matkaa lyhintäkin reittiä liki 30km, ja siitä sitten osa hidasta kaupunkiliikennettä. Viikossa on auton matkamittariin tullut satoja kilometrejä ihan tuosta edestakaisin sahaamisesta - mies ajoi keskimäärin kolme kertaa päivässä edestakaisin tuon matkan, ja nämä lastenosastopäivät erikseen vielä... Mutta kyllähän sitä ajaa, jos on pakko.

Tulin kotiin, niin kaksivuotias huusi heti minut nähdessään "Vauva tuli kotiin!". Että on tuota pikkuista odoteltu!
]]>

2008-03-21T13:24:00+02:00 2019-11-19T06:03:04+02:00 https://saharassa.vuodatus.net/lue/2008/03/kotona-ollaan-ja-pysytaankin-toivottavasti Saharassa https://saharassa.vuodatus.net/