Kai tässä keski-ikäiseksi voin tunnistautua, en ainakaan nuorene päivä päivältä. Tavallan sen huomaakin, maha roikkuu, naama on muuttunut harmaammaksi (no, siihen auttaisi rasvaaminen), valvominen on aina vain vaikeampaa (en ole koskaan pärjännyt alle 8 tunnin yöunilla) ja kädet ovat vanhan ihmisen kädet.

Lapst pitävät minua vanhana, ja lasten suusta se totuus kuullaan.

Taidan olla nyt vihdoin siinä iässä, että pääsisin noihin riskiraskausseulontoihin. Niissähän jahdataan down-syndroomaa, että yhteiskunta pääisi halvemalla, kun sairas lapsi ei koskaan syntyisi. Miehen kanssa on pohdittu ja mietitty seulontoja, niihin osallistumista ja mahdollista toimintaa, jos seuloissa jotain paljastuu. Puhun nyt siis veriseerumiseulasta, istukkabiopsiasta, lapsivesitutkimuksista, niskapoimua on joka raskaudessa mittailtu ja rakenneultrassa on juostu parhaimmillaan tai pahimmillaan useaan otteeseen - mutta ne ovat NTD-tutkimuksia, niiden aiheuttama keskenmenoriski on alle promillen luokka. Veriseerumiseulassa nyt ei keskenmenoriskiä ole, mutta sen antamat tulokset ovat niin epämääräisiä, että luotettavammin saisi selville vaikka korteista povaamalla.

Elämä on koulinut meistä aika kummallisia, eipä täällä enää kuulu miehen suusta mielipidettä, että terve sen lapsen pitää olla. Nyt mies vain hiljaa huokaa, että jos on sairas, niin toivottavasti ei olisi kovin tuskallista elämä ja jos on kuolemansairas, niin kuolisi hyvin eikä kärsien sairaalassa.

Miehen sukulainen kuoli maanantaina, oli saattohoidossa aivohalvauksen jälkeen. Halvauksen jälkeen tuntui toipuvan hyvin, oli kotonakin jo pitkiä aikoja, mutta nyt kesällä kunto romahti. Johan nyt ikääkin oli, mutta silti.

Tekisi mieli ommella muutama pieni kestovaippa, jo ihan vain siksi,e ttä jos tämä lapsi syntyy ja minä heitän henkeni, niin saan osallistua lapsen hoitoon haudankin takaa.