Kesäkuu meni ohi ihan yhtä eleettömästi kuin aikaisematkin kuukaudet. Töistä olen nähnyt painajaisia, koska se nyt sattui olemaan otsikoissa muutaman kerran. Onneksi tässä on vielä aikaa kehitellä kunnon motivaatiota ennenkuin äitiyslomani loppuu.

Oravanpoikasen kanssa aika kuluu kuin siivillä. Niska alkaa pojalla jo kestää pään painoa (sairaalassakaan lääkäri ei ollut huolissaan, kyseli van toimintatavoistamme ja totesi, että samanlaista olisi annettu ohjeeksikin. Nostot kyljen kautta, paljon lattialla oleilua ja mahallaanpitoa niin paljon kuin vain pikkuinen jaksaa. Suurin ongelmahan on se, että oravanpoikanen luottaa meihin niin paljon, ettei yritä itse kannatella päätään - vieraan sylissä pää pysyy hyvinkin tomerasti pystyssä!

Pieni on alkanut jo liikkua. Ensin pyörittiin hoitopöydällä takapuolen ympäri. Nyt viikonloppuna laitoin vauvan uima-altaaseen, sellaiseen puhallettavaan lastenaltaaseen, ja laskin lämmintä vettä pari senttiä pohjalle. Poika ensin hieman säikkyi selällään, mutta sai pikaisesti juonen päästä kiinni. Potki riemkas ilme kasvoillaan yli puolitoista kertaa altaan ympäri! Siis jaloillaan työnsi itseään eteenpäin, ihan tarkoituksella. Eilen testasin uudelleen ja hyvin sujui.
Maassa makoilu ei sitten enää maitakaan niin hyvin, tänään viihtyi, kun pääsi pyyhkeen päällä tunnustelemaan sen alta nurmikkoa. Muuten tulee joko kitinätä tai uni.

Taapero on alkanut laskea lukuja, kuuti, tettemän, viiti,seittemän. Jostainhan se on aloitettava. Olen taas muistanut, miksi tuo taaperoinen on niin ihana. Hassu, rakastettava, suloinen. Anna putu! huutaa isälleen ja kummitädilleen.

Tyttö on kysellyt, että löytyisikö äidin mahasta vielä yksi vauva, tyttö...