Mielenkiintoista, miten nopeasti kunto on romahtanut. Pari viikkoa sitten juoksin vielä ympäri maakuntia asiakastapaamisissa ja kokouksissa, nyt en meinaa päästä edes toimistoon asti. Olisi ollut vielä pari reissua Tampereelle, olisi tehnyt mieli  käydä etsiskelemässä Tullintorin Eurokankaasta kaikkea kivaa siinä matkan varrella, mutta eihän se näköjään onnistu.

Labroissakin on saanut ravata ihan kiitettävästi, toksoplasmoosi ja rh-vasta-aineet olivat viimeisimmän lähetteen aiheet. Nyt olenkin välttynyt sokerirasitustesteiltä sen ekan kerran jälkeen, kun ei ole ollut mitään viitteitä siihen suuntaan. Tai siis lapsivettähän on taas muutamalle muullekin odottajalle jakaa, mutta pissassa ei ole sokeria ollut.

Tavallaan toivoisi jotain pientä helposti hallittavaa ongelmaa, ettei ajatukset pyörisi koko ajan peloissa. Olisi jotain konkreettista. Miksi ei närästä? Miksi henki kulkee ilman että tarvitsee nukkua istuallaan? Miksi hb ei ole romahtanut alle satasen? Onneksi sentään suonenvedot ovat jokaöinen riesa, viime yönä mies puristi jalkaani (no, aamua se jo oli, herätti minua) ja iski siihen suonenveto. Mielenkiintoista, ennen suonenveto on tullut vain jalkaa oikastessa. Olen oppinut unissanikin varomaan varpaiden oikaisua.

Mies sai vihdoin ja viimein kaivettua äitiysvaatelaatikon autotallin perältä. Jo oli aikakin, käytössä on ollut julkisilla paikoilla vain kahdet housut, ja ne ovat jo kohtalaisen kärsineet jatkuvasta käytöstä ja pesusta. en uskalla ommella lisääkään, entäs jos en enää tämän jälkeen tarvitse? (no, ne voisi myydä, todennäköisesti minun kokoisille äitiysvaatteille olisi kysyntää).

Pohdin viimeksi, että nyt on kolme ilmoittautunut äitiyslomalle jääjäksi, ja kappas vaan, löytyihän se neljäskin. Huvittavaa, että itse olen ollut kummajainen aikaisempien raskauksien ja äitiyslomien vuoksi, ja nyt meitä on suorastaan lauma. Asiakkaat ovat suhtautuneet asiaan alistuneesti, mikäs sille voi, jos taas vuoden joku muu hoitaa hommiani.
Pomo ei ole osannut vieläkään tehdä päätöstä sijaisestani, se tietää takuuvarmaa riitelyä koko poissaoloni ajan. Jotenkin tuntuu siltä, että nyt olikin jo taas korkea aika jäädä pois, jossain on pahasti mätää kun asiat menevät noin hankaliksi.

No, tähän asti irtisanoutuneet ovat kaikki löytäneet "paremman paikan" tai palanneet edelliseen työhönsä reilulla palkanlisällä, joten ei kai tässä paniikkia ole, vaikka menisi koko pulju alta sillä aikaa kun olen poissa.

Olen jo tavallaan antanut periksi lomailulle. Tähän asti mies on ollut se, joka jää kotiin lasten sairastaessa (ja niitä tauteja on tänä talvena riittänyt, kun kolmesta paikasta kaikki pöpöt tulevat meille), nyt pari viimeistä kertaa olen jäänyt ilman keskustelua, sanattomasta sopimuksesta. Minua väsyttää.