Mielenkiintoista, miten nopeasti kunto on romahtanut. Pari viikkoa
sitten juoksin vielä ympäri maakuntia asiakastapaamisissa ja
kokouksissa, nyt en meinaa päästä edes toimistoon asti. Olisi ollut
vielä pari reissua Tampereelle, olisi tehnyt mieli käydä
etsiskelemässä Tullintorin Eurokankaasta kaikkea kivaa siinä matkan
varrella, mutta eihän se näköjään onnistu.
Labroissakin on saanut ravata ihan kiitettävästi, toksoplasmoosi ja
rh-vasta-aineet olivat viimeisimmän lähetteen aiheet. Nyt olenkin
välttynyt sokerirasitustesteiltä sen ekan kerran jälkeen, kun ei ole
ollut mitään viitteitä siihen suuntaan. Tai siis lapsivettähän on taas
muutamalle muullekin odottajalle jakaa, mutta pissassa ei ole sokeria
ollut.
Tavallaan toivoisi jotain pientä helposti hallittavaa ongelmaa, ettei
ajatukset pyörisi koko ajan peloissa. Olisi jotain konkreettista. Miksi
ei närästä? Miksi henki kulkee ilman että tarvitsee nukkua istuallaan?
Miksi hb ei ole romahtanut alle satasen? Onneksi sentään suonenvedot
ovat jokaöinen riesa, viime yönä mies puristi jalkaani (no, aamua se jo
oli, herätti minua) ja iski siihen suonenveto. Mielenkiintoista, ennen
suonenveto on tullut vain jalkaa oikastessa. Olen oppinut unissanikin
varomaan varpaiden oikaisua.
Mies sai vihdoin ja viimein kaivettua äitiysvaatelaatikon autotallin
perältä. Jo oli aikakin, käytössä on ollut julkisilla paikoilla vain
kahdet housut, ja ne ovat jo kohtalaisen kärsineet jatkuvasta käytöstä
ja pesusta. en uskalla ommella lisääkään, entäs jos en enää tämän
jälkeen tarvitse? (no, ne voisi myydä, todennäköisesti minun kokoisille
äitiysvaatteille olisi kysyntää).
Pohdin viimeksi, että nyt on kolme ilmoittautunut äitiyslomalle
jääjäksi, ja kappas vaan, löytyihän se neljäskin. Huvittavaa, että itse
olen ollut kummajainen aikaisempien raskauksien ja äitiyslomien vuoksi,
ja nyt meitä on suorastaan lauma. Asiakkaat ovat suhtautuneet asiaan
alistuneesti, mikäs sille voi, jos taas vuoden joku muu hoitaa hommiani.
Pomo ei ole osannut vieläkään tehdä päätöstä sijaisestani, se tietää
takuuvarmaa riitelyä koko poissaoloni ajan. Jotenkin tuntuu siltä, että
nyt olikin jo taas korkea aika jäädä pois, jossain on pahasti mätää kun
asiat menevät noin hankaliksi.
No, tähän asti irtisanoutuneet ovat kaikki löytäneet "paremman paikan"
tai palanneet edelliseen työhönsä reilulla palkanlisällä, joten ei kai
tässä paniikkia ole, vaikka menisi koko pulju alta sillä aikaa kun olen
poissa.
Olen jo tavallaan antanut periksi lomailulle. Tähän asti mies on ollut
se, joka jää kotiin lasten sairastaessa (ja niitä tauteja on tänä
talvena riittänyt, kun kolmesta paikasta kaikki pöpöt tulevat meille),
nyt pari viimeistä kertaa olen jäänyt ilman keskustelua, sanattomasta
sopimuksesta. Minua väsyttää.
perjantai, 8. helmikuu 2008
Kommentit