Jotenkin epätodellista ajatella, että meillä on noin kahdeksan viikon
päästä vauva sylissä - toivottavasti. Neljän viikon päästä on
äitiyspolilla taas käynti, ja samalla sitten suunnitellaan
sektioajankohta ja muut siihen liittyvät asiat. Kovin nuiva on
suhtautuminen isän mukana oloon sektiossa virka-ajan ulkopuolella.
Pitäisiköhän kaivaa vanhan ylilääkärin puhelinnumero ja pyytää pientä
apua...
Periaatteessahan mitään riskiä ei ole, että vauva lähtisi syntymään
ennen sovittua sektioaikaa, mutta kun eihän sitä koskaan tiedä.
Vauvan painoarvio on hiukan vajaa kaksi kiloa, sf-mitta 33cm ja äidin
olo valasmainen. Jos nyt niin voi sanoa, valaat sentään uiskentelevat
keventävässä vedessä ja minä taaperran kuivalla maalla. Painonnousua on
nyt 14,7kg, ehtiiköhän 20kg mennä rikki?
Loppuvaiheessahan sitä painoa on minulle yleensä kertynyt, eikä pelkästään läskinä.
Nyt oli lapsiveden määär kohtuullisen runsas, mutta vielä
normaalimitoissa. Suurin lätäkkö oli 7cm, siitä ei enää ole kovin pitkä
matka siihen 10cm ja polyhydramnioniin. Lääkäri ei yhtään ihmetellyt,
kun pyysin mittaamaan, ja luulen, että seuraavalla kerralla mittaa jo
automaattisesti. Mikähän olisi raja, että sen perusteella tehtäisiin
sektio ennen täysiaikaisuutta?
Mieskin on jopa pariin kertaan pohtinut sektioaikaista puljaamista,
mihin isommat lapset, mihin koira... Ei tietenkään jää yöksi
sairaalaan, turha haaveillakaan perhehuoneesta, mutta tulee sentään
sektioon mukaan. Voisikin ottaa videokameran mukaan, mutta toisaalta,
en varmaan pysty päästämään kädestään irti sen vertaa.
Pakkohan synnytystä on ajatella, edessä se on kuitenkin. Ja sektio,
vaihtoehtoja ei ole. Tavallaan helppoa, kaikki jossittelu on poissa -
mutta toisaalta kovin katkeraa, jossain vaiheessa sitten tulee stoppi
eteen. Vaikka sitten sen kahdeksannen sektion jälkeen, ehkä.
Lonkat kitisevät ja liitoskivut vaivaavat. Kyllä huomaa, että olen
rapakunnossa, mitän ei pysty tekemään. ei kertakaikkiaan jaksa, alkaa
veri maistua suussa ja silmissä pimenee.
Huomenna pyydän pomolta vapautusta asiakastapaamisista, en jaksa
enää.Ei tietokoneen hakkaaminenkaan ole kaikkein parasta, mutta sitä
sentään voi tehdä omaan tahtiin. Siirrän tehtäviäni eteenpäin, osan
olenkin laittanut jo, mutta nuo kirjoitustehtävät on vain tehtävä,
niitä ei voi kukaan tehdä puolestani.
Jännä juttu, että puljussamme on nyt joku hedelmällisyyskausi
meneillään. Mikrotuki oli isyyslomalla juuri ennen joulua, minä jään
äitiyslomalle helmikuussa ja huhtikuussa seuraava. Ja sitten kesäkuussa
seuraava. Kenenkähän vuoro on elokuussa?
Muistelin juuri nuorimmaisen syntymää, naapurikaupungissa. Tuli siitä
mieleeni, että neiti oli silloin jo oppinut käymään vessassa hädän
tullen, vahinkoja ei juurikaan sattunut. Ja neiti opetteli homman ihan
itse, en juurikaan panostanut asiaan. Nuorimmainen alkaa olla samassa
iässä eikä merkkiäkään siitä, että haluaisi edes yrittää. Olipa jalassa
vaippa tai ei, niin pissat tulevat kun hätä iskee. Ehkä äitiysloman
kunniaksi jätän häneltä vaipat kokonaan pois, ehdin siivota sitten
lätäköitä hyvällä ajalla.
Mies on muuten puhunut seuraavasta raskaudesta, että hän ei oikein
tiedä miten sen kestää - olen niin vaikea. Kummallista, että hän puhuu
seuraavasta raskaudesta, kun vielä muutama vuosi sitten puhui, että
kaksikin lasta saattaisi riittää...Ja sitten tulee kuitenkin aina se jos. Entäpä jos jotain käy?
Missä minun vaaleanpunaiset lasini ovat, missä lapsenuskoni?
tiistai, 29. tammikuu 2008
Kommentit