Jotenkin epätodellista ajatella, että meillä on noin kahdeksan viikon päästä vauva sylissä - toivottavasti. Neljän viikon päästä on äitiyspolilla taas käynti, ja samalla sitten suunnitellaan sektioajankohta ja muut siihen liittyvät asiat. Kovin nuiva on suhtautuminen isän mukana oloon sektiossa virka-ajan ulkopuolella. Pitäisiköhän kaivaa vanhan ylilääkärin puhelinnumero ja pyytää pientä apua...
Periaatteessahan mitään riskiä ei ole, että vauva lähtisi syntymään ennen sovittua sektioaikaa, mutta kun eihän sitä koskaan tiedä.

Vauvan painoarvio on hiukan vajaa kaksi kiloa, sf-mitta 33cm ja äidin olo valasmainen. Jos nyt niin voi sanoa, valaat sentään uiskentelevat keventävässä vedessä ja minä taaperran kuivalla maalla. Painonnousua on nyt 14,7kg, ehtiiköhän 20kg mennä rikki?
Loppuvaiheessahan sitä painoa on minulle yleensä kertynyt, eikä pelkästään läskinä.
Nyt oli lapsiveden määär kohtuullisen runsas, mutta vielä normaalimitoissa. Suurin lätäkkö oli 7cm, siitä ei enää ole kovin pitkä matka siihen 10cm ja polyhydramnioniin. Lääkäri ei yhtään ihmetellyt, kun pyysin mittaamaan, ja luulen, että seuraavalla kerralla mittaa jo automaattisesti. Mikähän olisi raja, että sen perusteella tehtäisiin sektio ennen täysiaikaisuutta?

Mieskin on jopa pariin kertaan pohtinut sektioaikaista puljaamista, mihin isommat lapset, mihin koira... Ei tietenkään jää yöksi sairaalaan, turha haaveillakaan perhehuoneesta, mutta tulee sentään sektioon mukaan. Voisikin ottaa videokameran mukaan, mutta toisaalta, en varmaan pysty päästämään kädestään irti sen vertaa.

Pakkohan synnytystä on ajatella, edessä se on kuitenkin. Ja sektio, vaihtoehtoja ei ole. Tavallaan helppoa, kaikki jossittelu on poissa - mutta toisaalta kovin katkeraa, jossain vaiheessa sitten tulee stoppi eteen. Vaikka sitten sen kahdeksannen sektion jälkeen, ehkä.

Lonkat kitisevät ja liitoskivut vaivaavat. Kyllä huomaa, että olen rapakunnossa, mitän ei pysty tekemään. ei kertakaikkiaan jaksa, alkaa veri maistua suussa ja silmissä pimenee.
Huomenna pyydän pomolta vapautusta asiakastapaamisista, en jaksa enää.Ei tietokoneen hakkaaminenkaan ole kaikkein parasta, mutta sitä sentään voi tehdä omaan tahtiin. Siirrän tehtäviäni eteenpäin, osan olenkin laittanut jo, mutta nuo kirjoitustehtävät on vain tehtävä, niitä ei voi kukaan tehdä puolestani.

Jännä juttu, että puljussamme on nyt joku hedelmällisyyskausi meneillään. Mikrotuki oli isyyslomalla juuri ennen joulua, minä jään äitiyslomalle helmikuussa ja huhtikuussa seuraava. Ja sitten kesäkuussa seuraava. Kenenkähän vuoro on elokuussa?

Muistelin juuri nuorimmaisen syntymää, naapurikaupungissa. Tuli siitä mieleeni, että neiti oli silloin jo oppinut käymään vessassa hädän tullen, vahinkoja ei juurikaan sattunut. Ja neiti opetteli homman ihan itse, en juurikaan panostanut asiaan. Nuorimmainen alkaa olla samassa iässä eikä merkkiäkään siitä, että haluaisi edes yrittää. Olipa jalassa vaippa tai ei, niin pissat tulevat kun hätä iskee. Ehkä äitiysloman kunniaksi jätän häneltä vaipat kokonaan pois, ehdin siivota sitten lätäköitä hyvällä ajalla.

Mies on muuten puhunut seuraavasta raskaudesta, että hän ei oikein tiedä miten sen kestää - olen niin vaikea. Kummallista, että hän puhuu seuraavasta raskaudesta, kun vielä muutama vuosi sitten puhui, että kaksikin lasta saattaisi riittää...Ja sitten tulee kuitenkin aina se jos. Entäpä jos jotain käy?

Missä minun vaaleanpunaiset lasini ovat, missä lapsenuskoni?