Tänään oli neuvola. Olikin jo pari viikkoa väliä siinä, kun viimeksi näin/kuulin vauvan sykkeen. Likkeitähän en tunne vielä, enkä usko tuntevani vielä ainakaan pariin viikkoon. Nyt on rv16+2, eli marraskuun puolivälissä sitten ehkä varmasti... Jos niin pitkälle päästään

Tekisi niin hirveästi mieli luottaa ja uskoa ja toivoa. Vaan ei pysty. EI, vaikka kuinka yrittää. Aina tulee jos.
Blogeja selaamalla ei ainakaan pääse peloistaan eroon. Joku on saanut toksotartunnan, joka on kulkeutunut vauvaan. Joltain on puhjennut suoli. Jonkun verenpaine huitelee liki kahdessasadassa yläpaine. Joku on tiputuksessa sairaalassa hypermesiksen kanssa...

Onneksi en ole lääketieteen koulutusta saanut ihan perusteita enempää. Hajoaisin varmaan siihen kaikkeen, mitä pitäisi hallita, kun ei tämä elämä pysy hallussa...
Työhöni kyllä kuuluu ultraäänitutkimukset, mutta niillä ei tutkita elävää kudosta... Olen aikaisemmat viisi raskautta ollut enemmän tai vähemmän koekaniinina milloin mistäkin syystä, ja alkaa olla ultran näyttö tutumpi kuin monelle kätilölle... Viime raskaudessa "kehtasin" kyseenalaistaa gynen tekemät "löydökset" ja arvon rouva kyllä otti kovasti nokkiinsa ja räpätti kovasti. Sektiossa sitten paljastui, että minä olin oikeassa ja hän väärässä - harmi, etten enää tavannut tätä tärpästikkeliä uudestaan, olisin halunnut vähän kysellä. Jos ei muuta, niin kohteliaan käytöksen perään. Mahtoi siinä harjoittelussa ollut kandikin ihmetellä...

Yhdet pienet villavaippahousut olen ehtinyt ja uskaltanut kutoa. Pesin ja lanoliinitinkin ne jo, yhdessä taaperon villahousujen kanssa. Kaapissa huutelee kestovaippakankaat, meillähän ei ol vastasyntyneelle muita vaippoja kuin harsot ja villahousut - tosin niitä riittäisi ainakin kahdelle ellei kolmelle vauvalle, kun kahdelle niitä hankittiin. Nyt jaksaisin ja pystyisin tekemään vaikka mitä, mutta kun en uskalla.

Mies soitti neuvolan jälkeen. Löytyikö syke? 150, sitä ei voi minun pulssiini sekottaa.