Pienimmäinen, oravanpoikanen, torkkuu sylissäni, pää nojaa olkapäähäni. Pieni on nuhassa, näin on helpompi hengittää.
Mutta eihän vauvaa saa nukuttaa sylissä. Nyt hus heittämään vauva
vaunuihin ulos, kirpeässä syysaamussa hengityskin kulkee hyvin. Tai
sänkyyn, pinniksen pääpäätä koholle.
Meilläpä ei noin tehdä. Vauva nukkuu sylissä, edelleen. Miehen
sylissäkin. Vauvalla ei ole pinnasänkyä - ei ollenkaan omaa sänkyä,
kuten ei taaperollakaan. Isoimmilla on, mutteivät ne niissä nuku. Viime
yön oravanpoikanen nukkui rintakehäni päällä. Olin niin horroksessa,
etten tajunnut tukkoista nenää. Sen tajusin, että vauva nukahti vain
päälleni. No, nukkukoon siinä, minähän en öisin ihmettele vaan kokeilen
mikä tepsii ja jatkan uniani. Oli harvinainen yö, oravanpoikanen
itkikin muutaman kerran. Sen muistin aamulla ja silloin etsin
selityksenkin, tuon nuhan.
Oravanpoikanen kävi neuvolassa. Unohdin 4kk neuvolan ja vein 5kk iässä.
Hyvin on kasvanut (ai, kas kun en ollutkaan huomannut - mitä nyt
vaatteet ovat vaihtuneet 60cm koosta 70-senttisiin) ja on rauhallinen
hymyilevä vauva. No sen olisin osannut sanoa ihan yksinkin.
Terveydenhoitaja ei sanallakaan sivunnut syömisiä. Ei hänellä ehkä ole
enää mitään sanavaltaa meidän perheemme syömisiin muutenkaan, ja vauvaa
katsoessa kannattaakin ehkä olla ihan hiljaa ja antaa meidän jatkaa
omaan tahtiimme - tästä on vaikea parantaa ;-)
Lääkärikään ei kysynyt mitään syömisistä. Oli kai saanut lyhyen esitiedotuksen terveydenhoitajalta.
Amma siis maistuu, ja hyvin maistuukin. Onhan oravanpoikanen toki
kevyempi kuin taapero oli tässä iässä (taapero 62cm ja 8,1kg,
oravanpoikanen 66cm ja 7,4kg), mutta onpa noita leukoja kaksi ja
pulleat vauvakädet. Joilla on hyvä pitää kiinni kun amma syö - ettei se
vaan karkaa...
Ja kyllä sitä syödäänkin. Aamulla ja päivällä ja yöllä. Juu, yöllä
meillä syödään pitkään ja hartaasti. Ei kovin usein (siitä tiheydestä
pitää taapero puolestaan huolen), mutta pari kertaa yössä vähintään.
Meidän pieni maitopoika.
Ja nyt tuolle pitäisi aloittaa kiinteät viikon päästä. Ei käy.
Miksi antaisin lapselle kiinteitä, kun ei ole tippaakaan kiinnostunut
asiasta? Ostan kyllä kaappiin jemmaan maissinaksuja, odottamaan sitä,
kun pienen oravanpoikasen suu alkaa napsaa äidin syömisen tahtiin, kun
pieni käsi alkaa kurottaa äidin lautaselle, kun pienet silmät alkavat
seurata innostuksellä äidin haarukan liikkeitä.
Luulisi, että jo kuudennen kohdalla alkaisin olla jo vähitellen kypsynyt lehmän osaan, olla aina paikalla, ainoana ruokana.
EI siihen kyllästy. EI siihen onnelliseen tuhinaan, hämmentyneeseen
hamuamiseen, ilkikuriseen hymyyn kun maha alkaa olla jo täysi, kun
nälkäpaniikki laukeaa. EI aukeaan lupustteluun äidistä tiukasti kiinni
pitäen.
Enkä etenkään ole kyllästynty siihen, että pieni pää kääntyy sivulle,
kun maha on täynnä ja turvallisuutta on tankattu taas riittävästi, kun
uni saavutaa pienen ihmistaimen.
On minun yksityisoikeuteni pitää sylissä tätä pientä ihmettä, joka
salaa halusi tulla meidän perheeseemme. Minulla on yksinoikeus tähän
ylellisyyteen pitää sylissä ihmettä, joka on saanut kaiken minusta ja
joka luottaa minuun ehdoitta ja kokonaan, jokaisella solullaan (jopa
sillä isältä saadulla).
Pieni nuharäkäinen rakkaani.
maanantai, 8. syyskuu 2008
Kommentit