Pienimmäinen, oravanpoikanen, torkkuu sylissäni, pää nojaa olkapäähäni. Pieni on nuhassa, näin on helpompi hengittää.

Mutta eihän vauvaa saa nukuttaa sylissä. Nyt hus heittämään vauva vaunuihin ulos, kirpeässä syysaamussa hengityskin kulkee hyvin. Tai sänkyyn, pinniksen pääpäätä koholle.

Meilläpä ei noin tehdä. Vauva nukkuu sylissä, edelleen. Miehen sylissäkin. Vauvalla ei ole pinnasänkyä - ei ollenkaan omaa sänkyä, kuten ei taaperollakaan. Isoimmilla on, mutteivät ne niissä nuku. Viime yön oravanpoikanen nukkui rintakehäni päällä. Olin niin horroksessa, etten tajunnut tukkoista nenää. Sen tajusin, että vauva nukahti vain päälleni. No, nukkukoon siinä, minähän en öisin ihmettele vaan kokeilen mikä tepsii ja jatkan uniani. Oli harvinainen yö, oravanpoikanen itkikin muutaman kerran. Sen muistin aamulla  ja silloin etsin selityksenkin, tuon nuhan.

Oravanpoikanen kävi neuvolassa. Unohdin 4kk neuvolan ja vein 5kk iässä. Hyvin on kasvanut (ai, kas kun en ollutkaan huomannut - mitä nyt vaatteet ovat vaihtuneet 60cm koosta 70-senttisiin) ja on rauhallinen hymyilevä vauva. No sen olisin osannut sanoa ihan yksinkin.

Terveydenhoitaja ei sanallakaan sivunnut syömisiä. Ei hänellä ehkä ole enää mitään sanavaltaa meidän perheemme syömisiin muutenkaan, ja vauvaa katsoessa kannattaakin ehkä olla ihan hiljaa ja antaa meidän jatkaa omaan tahtiimme - tästä on vaikea parantaa ;-)
Lääkärikään ei kysynyt mitään syömisistä. Oli kai saanut lyhyen esitiedotuksen terveydenhoitajalta.

Amma siis maistuu, ja hyvin maistuukin. Onhan oravanpoikanen toki kevyempi kuin taapero oli tässä iässä (taapero 62cm ja 8,1kg, oravanpoikanen 66cm ja 7,4kg), mutta onpa noita leukoja kaksi ja pulleat vauvakädet. Joilla on hyvä pitää kiinni kun amma syö - ettei se vaan karkaa...
Ja kyllä sitä syödäänkin. Aamulla ja päivällä ja yöllä. Juu, yöllä meillä syödään pitkään ja hartaasti. Ei kovin usein (siitä tiheydestä pitää taapero puolestaan huolen), mutta pari kertaa yössä vähintään.

Meidän pieni maitopoika.

Ja nyt tuolle pitäisi aloittaa kiinteät viikon päästä. Ei käy.
Miksi antaisin lapselle kiinteitä, kun ei ole tippaakaan kiinnostunut asiasta? Ostan kyllä kaappiin jemmaan maissinaksuja, odottamaan sitä, kun pienen oravanpoikasen suu alkaa napsaa äidin syömisen tahtiin, kun pieni käsi alkaa kurottaa äidin lautaselle, kun pienet silmät alkavat seurata innostuksellä äidin haarukan liikkeitä.
Luulisi, että jo kuudennen kohdalla alkaisin olla jo vähitellen kypsynyt lehmän osaan, olla aina paikalla, ainoana ruokana.

EI siihen kyllästy. EI siihen onnelliseen tuhinaan, hämmentyneeseen hamuamiseen, ilkikuriseen hymyyn kun maha alkaa olla jo täysi, kun nälkäpaniikki laukeaa. EI aukeaan lupustteluun äidistä tiukasti kiinni pitäen.

Enkä etenkään ole kyllästynty siihen, että pieni pää kääntyy sivulle, kun maha on täynnä ja turvallisuutta on tankattu taas riittävästi, kun uni saavutaa pienen ihmistaimen.

On minun yksityisoikeuteni pitää sylissä tätä pientä ihmettä, joka salaa halusi tulla meidän perheeseemme. Minulla on yksinoikeus tähän ylellisyyteen pitää sylissä ihmettä, joka on saanut kaiken minusta ja joka luottaa minuun ehdoitta ja kokonaan, jokaisella solullaan (jopa sillä isältä saadulla).

Pieni nuharäkäinen rakkaani.