Vauvan syntymäpäivä vihdoin päätettiin, perjantai 14.3.2008. Sain määräyksen olla äitiyspoliklinikalla klo 9.00, leikkaus tehtäisiin sitten, kun leikkuriin mahtuisi. Isä pääsisi mukaan, jos sektio tapahtuisi virka-aikaan, illemmalla ei enää pääsisi mukaan, vaikka on ollut mukana jo kahdessa sektiossa.

Varauduin siis pitkään odotukseen, mieskin mietti, miten ajan voisi saada kulumaan. Listattiin ennen sektiota kysyttäviä ja selvitettäviä asioita, mies tosin ei halunnut kuulla, koska "sinä ne päätät kuitenkin".

Aamulla olimme hyvissä ajoin sairaalalla, viitä vaille jopa. Kätilö näki minut odotusaulaussa ja kävi hakemassa neuvolakorttini. Mies sai parkkilapun ja lähti vimään autoa parkkiin - sairaalan piha oli ihan täyteen tungettu, remontin takia parkkipaikkoja on vielä normaalia vähemmän.

Sain kengät pois jalasta ja takin auki, kun kätilö palasi helmat lepataen, että meitä odotetaan jo synnytysvuodeosastolle - leikkaussalissa pitäisi olla vartin yli yhdeksän! Siinä vaiheessa vasta jysähti tajuntaan - meidän vauvamme syntyy tänään, ehkä selviämme tästä hengissäkin...
Miestä jouduin odottelemaan, lopulta lähdin vuodeosastolle yksin ja mies juoksi minut sitten kiinni. Sairaanhoitaja tuli jo vastaan ovella naureskellen, että nyt on hieman kiire, mutta yritetään nyt sitten ehtiä kaikki.

Karvojen raakkaus, keuhkokuumeen estolääke (? siis litku, joka ehkäise keuhko-ongelmia, jos oksennan ja vedän oksennusta henkeeni) joka on KÄSITTÄMÄTTÖMÄN pahaa, ja samalla tuli labrahoitaja ottamaan pari putkea verta kyynärtaipeesta veriristauksia ja muita tarpeita varten (leikkuriin oli tilattu valmiiksi kaksi pussia punasoluja varmuuden vuoksi, viimeksi tosiaan istukkahaava vuosi 1200ml.  Koska olet viimeksi käynyt vessassa? KTG:llä ehditään juuri kuunnella,e ttä saadaan vauvan sydänäänet kuuluviin, mitään käyrää ei ole toivoakaan aloittaa. Sairaanhoitaja kiskoi tukisukkia jalkaani (olin juuri ja juri ehtinyt riisua vaatteeni... mies laittoi ne kaappiin) ja samalla mies lähti jo työntämään sänkyä leikkuriin. Kymmenen minuuttia myöhässä, 9.25 olin leikkaussalin ovella, mies lähti vaihtamaan salivaatteita ja kätilö, anestesiahoitaja ja anestesialääkäri esittelivät itsensä. Kysyin, ovatko laittaneet kalossit jalkaansa, naureskelivat, että kyllä he ovat varautuneet, imu kyllä hoitelee vedet. Niin ne viimeksikin sanoivat, ja lääkäri sai kaataa lapsivettä kalosseistaan...

Olin ihan paniikissa. Suussa maistui se kammolääke (ennen se oli parempaa, sellaista paksua valkoista litkua, tämä väritön litku oli pahaa - ei kitkerää, ei hapanta, ei karvasta, vaan ällöä). Sama haju/maku jatkui happimaskissa, alkoi oksettaa ja henki tuntui loppuvan. Anestesialääkäri selitti mitä teki, sain huomautettua heittelevästä verenpaineestani ja hän lupasi, että ruiskuissa on valmiina jo ainetta, että ne saadaan suoraan kanyyliin eikä tarvitse erikseen odotella. Selkää desinfioitiin ja anestesialääkäri laittoi ihoa puuduttavan pistoksen. Sitten pitkin päästä selkä köyryyn - miten ihmeessä se muka onnistuu, kun henki ei paniikin takia kulje ja pelottaa ja maha on niin iso, ettei sen  ympärille mahdu kiertymään? Käsken pitämään lujaa kiinni, mies ei ole vieläkään ehtinyt saliin (aikaa on mennyt siis ehkä kolme minuuttia, ei siinä ajassa vaihdeta koko vaatekertaa). Iso piikki nikamien väliin, eihän se satu mutta pelottaa hirveästi - mitä jos liikahdan...
Kanyyli laitettiin käteen, anestesialääkäri alkoi odotella puudutuksen vaikutusta. Mies tuli saliin, vähän silmiä näkyi maskin takaa, otti kädestäni kiinni. Lastenlääkäri tulee ja esittelee itsensä, hän on paikalla varmuuden vuoksi, että saadaan tarvittaessa hoito aloitettua heti, tulipa sitten mitä tahansa.

Paha olo lisääntyy entisestään, kukaan ei usko kun sanon, että nyt tulee oksennus. Vasta kun yökkään, saan kaukalon naamani eteen ja mies tukee minua. Mahahan on tyhjä, ei edes sappinesteitä, mutta tunne on kamala. Vähän troppia suoneen ja jatketaan.
Alavatsa alkaa olla puuduksissa, jalat eivät liiku - mutta navan ylöpuolella ja navasta viistosti alaspäin kylkiin tunto on edelleen tallella. Yökkään taas vaihteeksi ja anestesialääkäri päättää lisätä hieman puudutetta. Kyselen epätoivoisena verenpainelukemien perään (en näe niitä itse, koska kone on liian korkealla), lastenlääkäri lohduttaa, että kyllä niitä vielä löytyy, vaikka vähän heittelevätkin.Lopulta puudutus alkaa vaikuttaa tarpeeksi ylös, anestesialääkäri vielä pyytää yskimään - yski siinä nyt sitten, kun tisseistä alaspäin on halvaantunut...
Oksennuttava olokin helpottaa, kun puudutteen kanssa ei tarvitse enää titrailla. Minut vyötetään lepositeisiin (no, kädet vain parempaan asentoon) ja maha desinfioidaan. Onneksi en tunne sitä, paleltaa jo valmiiksi pelkkä ajatuskin.

Leikkaava lääkäri saapuu ja esittelee itsensä, mukana on toinen nuori lääkäri, naisia molemmat. Heitän edelleen kysymyksen ovatko varautuneet kunnon saappailla, ja leikkaavaa lääkäriä huvittaa suuresti - kyllä me olemme tottuneet varomaan. Joo joo, mutta...

Minua käännellään ja vaivataan pöydällä hyvään asentoon. En saisi tukehtua valtavan mahani alla, mutta asennon pitäisi olla kuitenkin sen verran suora, että haavan teko ylipäätään olisi mahdollinen. Tuntuu, kuin jalat olisivat koukusa edelleen, aikka näen, että ne ovat ihan suorassa. Yritän heilutella varpaitani. yritän, mutta eihän siitä mitään tule.

Miestä muistutan, että sanoo heti, ettei leikkaa napanuoraa. Hän rauhoittelee. Lopulta näkymä mahaani peitetään kankaalla (protestoin kuten aina ennenkin, ja ihan yhtä tuloksetta). Mies näkee kyllä, ja lupaa taas selostaa tapahtumia.
Mahani peitetään kelmulla ja leikkaus alkaa. En uskalla kunnolla hengittää, pelottaa. Kysyn mitä tapahtuu, nyt on mahanahka jo leikattu ja ollaan menossa vatsanpeitteiden läpi (kamalaa rutinaa, kun leikkaavat saksilla entisiä arpia) "Tämä on aika arpisen näköinen". Nyt onkin jo kohtu näkyvillä.

Lääkäri saa leikattua kohdun aiku, kuuluu lotinaa ja lirinää (no se lapsivesi) ja kiukkuinen pieni parahdus. Lasten lääkäri huokaisee"Tuo on niin kaunis ääni" ja tajuaa että se ehkä saattaa kuullostaa hassulta "niin meidän lastenlääkärien mielestä itku on aina hyvä juttu", mies siihen tokaisee, että kaunista se meillekin on, hiljaisuus on pahaasta. Vauva saadaan ulos kohdusta (tunnen kuinka mahaani heilutellaan ja töykitään ja tönitään ja käännellään, tunne on omituinen, kun mitään ei oikeasti tunne, mutta liikeet tuntuvat.

"Poika" voi sentään, tyttöhän sen piti olla, poika parkuu ja mies nousee katsomaan. Mitään hengenhätää ei todellakaan ole, vauva huutaa kiukkuisena - kuka hänen rauhaansa kehtaa häiritä! Saan vauvan hetkeksi poskeani vasten, sitten mies lähtee pojan kanssa sairaanhoitajan kanssa sivuhuoneeseen pesulle ja punnitukselle - minä en muuten ole koskaan nähnyt näitä toimia tehtävän lapsilleni, ja oravanpoikanen on sentään jo kuudes lapsi. Klo 9.58 meillä on viides poika.

Leikkaavat lääkärit irroittavat istukan, joka lähteekin ilman kummempia kitkutuksia. Pyydän läkäriä tarkistamaan kohdun kunnon, ja lääkäri sanoo, että kaikki on kunnossa, ohentumia ei näy. Kohdun ompelu sujuu hyvin, mutta vatsanpeitteiden kanssa lääkäri joutuukin tekemään töitä - tai kaksi lääkäriähän heitä on. Lopulta saavat sulejttua vatsanpeitteet ja aloittavat muiden kudosten ompelua, niissä ei menekään niin kauaa.

Olin muistanut pyytää niitit /hakaset ja lääkäri alkoi napsutella niitä kiinni. Vapauduin lepositeistä, kalvo mahan pältä poistettiin jossain vaiheessa, sain haavan päälle sideharsoteippauksen.

Lääkäri otti kengät jalastaan ja alkoi vääntää sukkia kuivaksi. Mitäs minä sanoin, nyt lääkärikin jo myönsi, että olin ollut oikeassa, hän luuli tietävänsä mitä odottaa...
Kysyn katilöltä verenvuodon määrä, todella vähän, 200ml ja siihen on sekoittunut jo lapsivettä.

Heräämöön, en saa vieläkään vauvaa viereeni. Ehdotan heräämössä hoitajalle, että katetroisi, minuun on tungettu kolme litraa nestettä. Hoitaja ihmettelee, että eikö salissa laitettu kestokatetria, no, eipä ollut aikaa.
Olen pyytänyt kipupumppua, sitä ei ole ehditty laittaa vielä valmiiksi, aikaa menee.
Vauvan kunnosta kerrotaan, että poika voi hyvin ja on isänsä luona.

Verikokeita tullaan ottamaan lisää - yleensä en saa luovuttaa verta kun olen liian pienikokoinen, ja nyt sitä imetään minusta litratolkulla... Puudutus alkaa haihtua ja pyydän jo valmiiksi kipulääkkeen, hoitaja laittaa. Varpat alkavat heilua.

Mies soittaa, että vauva lähtee keskolaan, koska naristelee taas samoin kuin edellinen poikakin. Huokaan, en siis muutamaan tuntiin vieä näe lastani. Itkisin, jos tämä ei olisi jo niin tuttua. Poika on kuitenkin hengissä eikä välitöntä vaaraa ole.

Hoitaja sanoo, että päsen heti osastolle, kunhan verikokeiden tulokset tulevat (en edes muista, miksi niitä piti odotella...) kipupumppukin saadaan vihdoin toimintaan ja ohjelmoitua. Odottelen ja odottelen.

Lopulta, maattuani kolme tuntia heräämössä, minua lähdetään työntämään vuodeosastolle, mies on sillä välin jo hätistelty syömään.
Päädyn huoneeseeni yksin, ei miestä, ei vauvaa. En edelleenkään jaksa itkeä.

Lopulta mies tulee, hänellä on kamerassa kuvia pojasta. Pieni, kuikkuinen. Ihana.