Vauvan syntymäpäivä vihdoin päätettiin, perjantai 14.3.2008. Sain
määräyksen olla äitiyspoliklinikalla klo 9.00, leikkaus tehtäisiin
sitten, kun leikkuriin mahtuisi. Isä pääsisi mukaan, jos sektio
tapahtuisi virka-aikaan, illemmalla ei enää pääsisi mukaan, vaikka on
ollut mukana jo kahdessa sektiossa.
Varauduin siis pitkään odotukseen, mieskin mietti, miten ajan voisi
saada kulumaan. Listattiin ennen sektiota kysyttäviä ja selvitettäviä
asioita, mies tosin ei halunnut kuulla, koska "sinä ne päätät
kuitenkin".
Aamulla olimme hyvissä ajoin sairaalalla, viitä vaille jopa. Kätilö
näki minut odotusaulaussa ja kävi hakemassa neuvolakorttini. Mies sai
parkkilapun ja lähti vimään autoa parkkiin - sairaalan piha oli ihan
täyteen tungettu, remontin takia parkkipaikkoja on vielä normaalia
vähemmän.
Sain kengät pois jalasta ja takin auki, kun kätilö palasi helmat
lepataen, että meitä odotetaan jo synnytysvuodeosastolle -
leikkaussalissa pitäisi olla vartin yli yhdeksän! Siinä vaiheessa vasta
jysähti tajuntaan - meidän vauvamme syntyy tänään, ehkä selviämme tästä
hengissäkin...
Miestä jouduin odottelemaan, lopulta lähdin vuodeosastolle yksin ja
mies juoksi minut sitten kiinni. Sairaanhoitaja tuli jo vastaan ovella
naureskellen, että nyt on hieman kiire, mutta yritetään nyt sitten
ehtiä kaikki.
Karvojen raakkaus, keuhkokuumeen estolääke (? siis litku, joka ehkäise
keuhko-ongelmia, jos oksennan ja vedän oksennusta henkeeni) joka on
KÄSITTÄMÄTTÖMÄN pahaa, ja samalla tuli labrahoitaja ottamaan pari
putkea verta kyynärtaipeesta veriristauksia ja muita tarpeita varten
(leikkuriin oli tilattu valmiiksi kaksi pussia punasoluja varmuuden
vuoksi, viimeksi tosiaan istukkahaava vuosi 1200ml. Koska olet
viimeksi käynyt vessassa? KTG:llä ehditään juuri kuunnella,e ttä
saadaan vauvan sydänäänet kuuluviin, mitään käyrää ei ole toivoakaan
aloittaa. Sairaanhoitaja kiskoi tukisukkia jalkaani (olin juuri ja juri
ehtinyt riisua vaatteeni... mies laittoi ne kaappiin) ja samalla mies
lähti jo työntämään sänkyä leikkuriin. Kymmenen minuuttia myöhässä,
9.25 olin leikkaussalin ovella, mies lähti vaihtamaan salivaatteita ja
kätilö, anestesiahoitaja ja anestesialääkäri esittelivät itsensä.
Kysyin, ovatko laittaneet kalossit jalkaansa, naureskelivat, että kyllä
he ovat varautuneet, imu kyllä hoitelee vedet. Niin ne viimeksikin
sanoivat, ja lääkäri sai kaataa lapsivettä kalosseistaan...
Olin ihan paniikissa. Suussa maistui se kammolääke (ennen se oli
parempaa, sellaista paksua valkoista litkua, tämä väritön litku oli
pahaa - ei kitkerää, ei hapanta, ei karvasta, vaan ällöä). Sama
haju/maku jatkui happimaskissa, alkoi oksettaa ja henki tuntui
loppuvan. Anestesialääkäri selitti mitä teki, sain huomautettua
heittelevästä verenpaineestani ja hän lupasi, että ruiskuissa on
valmiina jo ainetta, että ne saadaan suoraan kanyyliin eikä tarvitse
erikseen odotella. Selkää desinfioitiin ja anestesialääkäri laittoi
ihoa puuduttavan pistoksen. Sitten pitkin päästä selkä köyryyn - miten
ihmeessä se muka onnistuu, kun henki ei paniikin takia kulje ja
pelottaa ja maha on niin iso, ettei sen ympärille mahdu
kiertymään? Käsken pitämään lujaa kiinni, mies ei ole vieläkään ehtinyt
saliin (aikaa on mennyt siis ehkä kolme minuuttia, ei siinä ajassa
vaihdeta koko vaatekertaa). Iso piikki nikamien väliin, eihän se satu
mutta pelottaa hirveästi - mitä jos liikahdan...
Kanyyli laitettiin käteen, anestesialääkäri alkoi odotella puudutuksen
vaikutusta. Mies tuli saliin, vähän silmiä näkyi maskin takaa, otti
kädestäni kiinni. Lastenlääkäri tulee ja esittelee itsensä, hän on
paikalla varmuuden vuoksi, että saadaan tarvittaessa hoito aloitettua
heti, tulipa sitten mitä tahansa.
Paha olo lisääntyy entisestään, kukaan ei usko kun sanon, että nyt
tulee oksennus. Vasta kun yökkään, saan kaukalon naamani eteen ja mies
tukee minua. Mahahan on tyhjä, ei edes sappinesteitä, mutta tunne on
kamala. Vähän troppia suoneen ja jatketaan.
Alavatsa alkaa olla puuduksissa, jalat eivät liiku - mutta navan
ylöpuolella ja navasta viistosti alaspäin kylkiin tunto on edelleen
tallella. Yökkään taas vaihteeksi ja anestesialääkäri päättää lisätä
hieman puudutetta. Kyselen epätoivoisena verenpainelukemien perään (en
näe niitä itse, koska kone on liian korkealla), lastenlääkäri
lohduttaa, että kyllä niitä vielä löytyy, vaikka vähän
heittelevätkin.Lopulta puudutus alkaa vaikuttaa tarpeeksi ylös,
anestesialääkäri vielä pyytää yskimään - yski siinä nyt sitten, kun
tisseistä alaspäin on halvaantunut...
Oksennuttava olokin helpottaa, kun puudutteen kanssa ei tarvitse enää
titrailla. Minut vyötetään lepositeisiin (no, kädet vain parempaan
asentoon) ja maha desinfioidaan. Onneksi en tunne sitä, paleltaa jo
valmiiksi pelkkä ajatuskin.
Leikkaava lääkäri saapuu ja esittelee itsensä, mukana on toinen nuori
lääkäri, naisia molemmat. Heitän edelleen kysymyksen ovatko varautuneet
kunnon saappailla, ja leikkaavaa lääkäriä huvittaa suuresti - kyllä me
olemme tottuneet varomaan. Joo joo, mutta...
Minua käännellään ja vaivataan pöydällä hyvään asentoon. En saisi
tukehtua valtavan mahani alla, mutta asennon pitäisi olla kuitenkin sen
verran suora, että haavan teko ylipäätään olisi mahdollinen. Tuntuu,
kuin jalat olisivat koukusa edelleen, aikka näen, että ne ovat ihan
suorassa. Yritän heilutella varpaitani. yritän, mutta eihän siitä
mitään tule.
Miestä muistutan, että sanoo heti, ettei leikkaa napanuoraa. Hän
rauhoittelee. Lopulta näkymä mahaani peitetään kankaalla (protestoin
kuten aina ennenkin, ja ihan yhtä tuloksetta). Mies näkee kyllä, ja
lupaa taas selostaa tapahtumia.
Mahani peitetään kelmulla ja leikkaus alkaa. En uskalla kunnolla
hengittää, pelottaa. Kysyn mitä tapahtuu, nyt on mahanahka jo leikattu
ja ollaan menossa vatsanpeitteiden läpi (kamalaa rutinaa, kun
leikkaavat saksilla entisiä arpia) "Tämä on aika arpisen näköinen". Nyt
onkin jo kohtu näkyvillä.
Lääkäri saa leikattua kohdun aiku, kuuluu lotinaa ja lirinää (no se
lapsivesi) ja kiukkuinen pieni parahdus. Lasten lääkäri huokaisee"Tuo
on niin kaunis ääni" ja tajuaa että se ehkä saattaa kuullostaa hassulta
"niin meidän lastenlääkärien mielestä itku on aina hyvä juttu", mies
siihen tokaisee, että kaunista se meillekin on, hiljaisuus on pahaasta.
Vauva saadaan ulos kohdusta (tunnen kuinka mahaani heilutellaan ja
töykitään ja tönitään ja käännellään, tunne on omituinen, kun mitään ei
oikeasti tunne, mutta liikeet tuntuvat.
"Poika" voi sentään, tyttöhän sen piti olla, poika parkuu ja mies
nousee katsomaan. Mitään hengenhätää ei todellakaan ole, vauva huutaa
kiukkuisena - kuka hänen rauhaansa kehtaa häiritä! Saan vauvan hetkeksi
poskeani vasten, sitten mies lähtee pojan kanssa sairaanhoitajan kanssa
sivuhuoneeseen pesulle ja punnitukselle - minä en muuten ole koskaan
nähnyt näitä toimia tehtävän lapsilleni, ja oravanpoikanen on sentään
jo kuudes lapsi. Klo 9.58 meillä on viides poika.
Leikkaavat lääkärit irroittavat istukan, joka lähteekin ilman kummempia
kitkutuksia. Pyydän läkäriä tarkistamaan kohdun kunnon, ja lääkäri
sanoo, että kaikki on kunnossa, ohentumia ei näy. Kohdun ompelu sujuu
hyvin, mutta vatsanpeitteiden kanssa lääkäri joutuukin tekemään töitä -
tai kaksi lääkäriähän heitä on. Lopulta saavat sulejttua vatsanpeitteet
ja aloittavat muiden kudosten ompelua, niissä ei menekään niin kauaa.
Olin muistanut pyytää niitit /hakaset ja lääkäri alkoi napsutella niitä
kiinni. Vapauduin lepositeistä, kalvo mahan pältä poistettiin jossain
vaiheessa, sain haavan päälle sideharsoteippauksen.
Lääkäri otti kengät jalastaan ja alkoi vääntää sukkia kuivaksi. Mitäs
minä sanoin, nyt lääkärikin jo myönsi, että olin ollut oikeassa, hän
luuli tietävänsä mitä odottaa...
Kysyn katilöltä verenvuodon määrä, todella vähän, 200ml ja siihen on sekoittunut jo lapsivettä.
Heräämöön, en saa vieläkään vauvaa viereeni. Ehdotan heräämössä
hoitajalle, että katetroisi, minuun on tungettu kolme litraa nestettä.
Hoitaja ihmettelee, että eikö salissa laitettu kestokatetria, no, eipä
ollut aikaa.
Olen pyytänyt kipupumppua, sitä ei ole ehditty laittaa vielä valmiiksi, aikaa menee.
Vauvan kunnosta kerrotaan, että poika voi hyvin ja on isänsä luona.
Verikokeita tullaan ottamaan lisää - yleensä en saa luovuttaa verta kun
olen liian pienikokoinen, ja nyt sitä imetään minusta litratolkulla...
Puudutus alkaa haihtua ja pyydän jo valmiiksi kipulääkkeen, hoitaja
laittaa. Varpat alkavat heilua.
Mies soittaa, että vauva lähtee keskolaan, koska naristelee taas samoin
kuin edellinen poikakin. Huokaan, en siis muutamaan tuntiin vieä näe
lastani. Itkisin, jos tämä ei olisi jo niin tuttua. Poika on kuitenkin
hengissä eikä välitöntä vaaraa ole.
Hoitaja sanoo, että päsen heti osastolle, kunhan verikokeiden tulokset
tulevat (en edes muista, miksi niitä piti odotella...) kipupumppukin
saadaan vihdoin toimintaan ja ohjelmoitua. Odottelen ja odottelen.
Lopulta, maattuani kolme tuntia heräämössä, minua lähdetään työntämään
vuodeosastolle, mies on sillä välin jo hätistelty syömään.
Päädyn huoneeseeni yksin, ei miestä, ei vauvaa. En edelleenkään jaksa itkeä.
Lopulta mies tulee, hänellä on kamerassa kuvia pojasta. Pieni, kuikkuinen. Ihana.
sunnuntai, 23. maaliskuu 2008
Kommentit