Työkaverit kävivät kylässä, kyselivät tekemättömien töiden perään. Olen niitä tehnyt, tosin eivät ole vieläkään julkaisukunnossa, laiska minä kun en ole kirjoittnautniitä puhtaaksi. Joudun viemään muutaman keskeneräisen työn työkaverin riesaksi ja se harmittaa - jos olisin viitsinyt, olisin saanut ne tehtyä.

Ei vaan ole motivaatiota, ja kyse ei ole siitä, ettenkö tykkäisi. En vain saa aikaiseksi, pitäisikö käydä hakemassa taas psykiatrilta paperi tekosyyksi (mun oireillahan saa masennusdiagnoosin pelkässä puhelinkonsultaatiossakin...).Harmittaa oma saamattomuus, kun se kaatuu muiden niskaan. Ja kaatuu omaan niskaan, eipä paljon tulsopalkkiota näittä tuotoksilla saa. Plääh.
ahistaa jo nyt edessä oleva töihin meno, haluaisin olla kotona maailman tappiin. Ja tiedän kuitenkin, että seinät alkavat kaatua päälle. Plääh sillekin, en jaksaisi olla tällainen. Miksen ole uraohjus, tai sitten rehellisesti kotiäiti?

Toiseksi nuorin on kipeänä, viime viikolla oli toiseksi nuorin ja tyttö. Vauva rohisee, tarkkailen sydän kurkussa että kulkeeko henki, nouseeko kuume, onko veltto, ponneton, unelias...

Paino oli kuitenkin viikossa noussut yli 300g, että ruoka ainakin maittaa.

Ja ne varpaat  -  harakanvarpaat.