Tänään piti iltapäivällä tulla soitto. Ei mitään. Tai puhelin kyllä soi, esikoisen koulusta soitettiin (opettaja halusi kehua, kun oli ollut mukava päivä), mies soitti, joku puhelinmyyjäkin. Ehkä yrittivät polilta soittaa ja kyllästyivät, kun puhelin tuuttasi varattua.Polille on turha soittaa, puheluja ei yhdistetä enääteityn kellonlyömän jälkeen, hätätapauksissa kätilöille on suora numero, mutta he eivät taas tiedä polin asioista.

Huomenna sitten.

Anopppi soittaa aivan taatusti pian. Ai olet vielä kotona, eikös sinun pitänyt mennä jo? Ei, minun ei pitänyt mennä jo, vaan odottelen joka päivä tilanteen kehittymistä, ja josain vaiheessa tämä lapsi syntyy. En tiedä koska, en tiedä sitä välttämättä edes saman päivän aamuna. Kiesin miestä selittämästä yksityiskohtia, mutta silti tämä oli kertonut, että tuloksia odotellaan ja sitten mennään, kun keuhkot ovat kypsät. Hitto kun anoppi ei tajua, että minä en voi itse päättää, koska vauva syntyy. Enkä tiedä vielä päivämäärää.

Maha osuu kaikkeen, kohta telon itseni ihan oikeasti. Keittiössä kulkiessani en pysty hahmottamaan ulottuvuuksia, pyyhkäisen milloin tiskipöydän reunalta lautasen alas, milloin paistinlastan paistinpannulta (ja ne ovat yleensä käännetty hellaan päin jo lastenkin takia). Jään jumiin pyykkiä laittaessani. Pudotan tiskikaapista tavaraa, kun en yletäkään laittamaan sitä omalle paikalleen.

Autossa on onneksi automaattivaihteisto, en joudu painamaan kytkintä lainkaan. Jarrun kanssa ei pohjaan painaminen ole niin tärkeää, varpaillakin pärjää. ratti on jo ääriasennossa, enempää tilaa en penkin ja sen väliin saa ilman, että kädet loppuvat kesken. Vakionopeussäädin alkaa toimia kuudessakympissä, osan suunnitella reitit niin, että voin sitä käyttää.
Vessassakäynti on hankalaa, paperin kanssa taiteilu on oma lajinsa ja bideen käyttö vaatii näköjään akrobatiaa. Ei sovi mun ruumiinrakenteelle just nyt.

Ruuanlaitto, se onkin om alukunsa. Miehen kanssa pärjättäisiin ostosalaateilla ja pikaruualla, lapset tarvitsevat säädyllisiä ruokia. Peruna on kyllä jo vaipunut ranskalaisten asteelle, korkeintaan kiusauksia näkyy välillä. Makaroonia ja riisia, kuskusta ja nuudeleita (ai niin, mutta nekin ovat pastaa). Jopa Kotipitsan pitsat ovat alkaneet houkuttaa. Tonnikalaa, jauhelihaa, kalapuikkoja, kalakuutioita kermakastikkeessa. Onneksi appiukko sentään joskus tuo tuoretta kalaa, valmiiksi perattuna. Pinaattilettuja, pannukakkua. Pakastekasviksia, voileipiä.
Esikoinen saa ns. kunnon ruuan kerran päivässä koululla, tosin keskuskeittiösapuska on välillä täysin ala-arvosta. Eikä voi edes kehua, että sitä olisi tarpeeksi.

Ruokakauppaan menijäksi ei minusta enää ole. Viime viikolla vielä kävin, nyt en kykene. Postilaatikolle pääsen, hitaasti, koska piha on epätasainen. Tasaisella kulku on yhtä tuskaa.

Neuvolaankin olisi pitänyt kai soittaa, mutta en ole muistanut. Töihin sentään soitin, vaikkei siellä nyt niin kiinnostuneita olla, omia ongelmia on siellä ihan riittävästi. Onneksi niihin tappeluihin ei tarvitse sekaantua.

Jospa muistaisin kaiken tämän seuraavalla kerralla. Tai muistan kyllä, muttaa ei se taida muuttaa asiaa miksikään.