Tänään piti iltapäivällä tulla soitto. Ei mitään. Tai puhelin kyllä
soi, esikoisen koulusta soitettiin (opettaja halusi kehua, kun oli
ollut mukava päivä), mies soitti, joku puhelinmyyjäkin. Ehkä yrittivät
polilta soittaa ja kyllästyivät, kun puhelin tuuttasi varattua.Polille
on turha soittaa, puheluja ei yhdistetä enääteityn kellonlyömän
jälkeen, hätätapauksissa kätilöille on suora numero, mutta he eivät
taas tiedä polin asioista.
Huomenna sitten.
Anopppi soittaa aivan taatusti pian. Ai olet vielä kotona, eikös sinun
pitänyt mennä jo? Ei, minun ei pitänyt mennä jo, vaan odottelen joka
päivä tilanteen kehittymistä, ja josain vaiheessa tämä lapsi syntyy. En
tiedä koska, en tiedä sitä välttämättä edes saman päivän aamuna. Kiesin
miestä selittämästä yksityiskohtia, mutta silti tämä oli kertonut, että
tuloksia odotellaan ja sitten mennään, kun keuhkot ovat kypsät. Hitto
kun anoppi ei tajua, että minä en voi itse päättää, koska vauva syntyy.
Enkä tiedä vielä päivämäärää.
Maha osuu kaikkeen, kohta telon itseni ihan oikeasti. Keittiössä
kulkiessani en pysty hahmottamaan ulottuvuuksia, pyyhkäisen milloin
tiskipöydän reunalta lautasen alas, milloin paistinlastan
paistinpannulta (ja ne ovat yleensä käännetty hellaan päin jo lastenkin
takia). Jään jumiin pyykkiä laittaessani. Pudotan tiskikaapista
tavaraa, kun en yletäkään laittamaan sitä omalle paikalleen.
Autossa on onneksi automaattivaihteisto, en joudu painamaan kytkintä
lainkaan. Jarrun kanssa ei pohjaan painaminen ole niin tärkeää,
varpaillakin pärjää. ratti on jo ääriasennossa, enempää tilaa en penkin
ja sen väliin saa ilman, että kädet loppuvat kesken. Vakionopeussäädin
alkaa toimia kuudessakympissä, osan suunnitella reitit niin, että voin
sitä käyttää.
Vessassakäynti on hankalaa, paperin kanssa taiteilu on oma lajinsa ja
bideen käyttö vaatii näköjään akrobatiaa. Ei sovi mun
ruumiinrakenteelle just nyt.
Ruuanlaitto, se onkin om alukunsa. Miehen kanssa pärjättäisiin
ostosalaateilla ja pikaruualla, lapset tarvitsevat säädyllisiä ruokia.
Peruna on kyllä jo vaipunut ranskalaisten asteelle, korkeintaan
kiusauksia näkyy välillä. Makaroonia ja riisia, kuskusta ja nuudeleita
(ai niin, mutta nekin ovat pastaa). Jopa Kotipitsan pitsat ovat
alkaneet houkuttaa. Tonnikalaa, jauhelihaa, kalapuikkoja, kalakuutioita
kermakastikkeessa. Onneksi appiukko sentään joskus tuo tuoretta kalaa,
valmiiksi perattuna. Pinaattilettuja, pannukakkua. Pakastekasviksia,
voileipiä.
Esikoinen saa ns. kunnon ruuan kerran päivässä koululla, tosin
keskuskeittiösapuska on välillä täysin ala-arvosta. Eikä voi edes
kehua, että sitä olisi tarpeeksi.
Ruokakauppaan menijäksi ei minusta enää ole. Viime viikolla vielä
kävin, nyt en kykene. Postilaatikolle pääsen, hitaasti, koska piha on
epätasainen. Tasaisella kulku on yhtä tuskaa.
Neuvolaankin olisi pitänyt kai soittaa, mutta en ole muistanut. Töihin
sentään soitin, vaikkei siellä nyt niin kiinnostuneita olla, omia
ongelmia on siellä ihan riittävästi. Onneksi niihin tappeluihin ei
tarvitse sekaantua.
Jospa muistaisin kaiken tämän seuraavalla kerralla. Tai muistan kyllä, muttaa ei se taida muuttaa asiaa miksikään.
tiistai, 11. maaliskuu 2008
Kommentit