Onpa mukavat kelit, näin tasapainovaikeuksista kärsivälle liitoskipuiselle mammalle. Selkävaivojen vuoksi en voi käyttää ihan matalia kenkiä, ja pienetkin korot tuntuvat olevan hengenvaarallisen liukkaat. Etenkin kaupungissa on paha, kun jalkakäytävät ovat jäiset ja siihen päälle on satanut lunta, petollista.

Lonkat kiukuttelevat, pelkkä istuminenkin tuntuu ja nukkuminen sattuu, aamulla herätessä on notkea kuin ruostunut rautakanki. Onneksi selkä oireilee vain päiväsaikaan, saa sen osalta edes olla yöt rauhassa. Ylikorostunut lordoosi vai mikähän tuo oli diagnoosina jossain vaiheessa. Eli notkoselkä, jota iso maha vetää lisää notkolle.

Yksi työkaveri jätti eroilmoituksensa, jää eläkkeelle piakkoin. Olen tässä miettinyt, että olenko epäonnistunut työssäni, paikallinen esimieshän on aina ensimmäisenä tulilinjalla. Yritin nätisti kysellä suunnitelmia ja syytä eläkkellejääntiin, mutta ei kertonut. Ollaan sentään puheväleissä, mikä ei ole kovin varmaa sekään näköjään. Pelkään, että näitä pommeja putoilee tässä vielä pitkin vuotta. Ihan kaikkea syytä en joudu ottamaan omille niskoilleni, on tämän organisaation toiminta sen verran omituista.

Jotenkin olen niin tyytyväinen, että pääsen pois vähäksi aikaa. Jospa pahin kuohunta olisi mennyt ohitse - eläke pelastaa? Ahdistaa, minulla ei ole valtaa eikä mahdollisuuksia vaikuttaa noihin hankalimpiin asioihin. Moni työkaveri on käynyt hiljaa valittamssa asioiden tilaa, olen selvitllyt ja kuunnellut. Eivät he minusta muuta kai kaipaakaan kuin kuuntelijaa, ovat kiittäneet lähtiessään, että kun muille ei oikein voi puhua. Olen tavallaan puolueeton, en kanna menneisyyden taakkaa mukanani enkä ole ottanut selkeää puolta. Teen vain mitä on vastuikseni määritelty, en ole kahminut muiden työtä enkä muiden paikkaa.Ja vastuuta minulle on lisätty koko ajan - viimeksi äitiyslomalla ollessani sain ylennyksen, saa nähdä, lähteekö nyt tuoli alta vai tuleeko lisää?